Aika se hyppäsi ulos uomastaan,
suuteli veli Tuomastaan.
Minä virran yli hyppäsin,
Virran Olavin. Niin meri
kuiskasi alla avaruuden kuun.
Tulin hiljaa suureen unien seikkailuun.
Niin hiljaa on tuo aika,
joka tiimalasistaan pois karkasi.
Kuolema nyt ajattomuuden
kanssa häävalssiin käy.
Viikate nainen hymyilee,
on pysähtynyt aika.
Marraskuun maa on
tummuudessaan liian harras.
Nukkuu, päiväsäteet pois
kaamos ajan yli.
Niin kaipaavat, sädekehin
himmein, kutsuu niitä
yön menninkäisten
pehmyt lämmin syli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti