Translate

lauantai 28. marraskuuta 2020

Anni Domiini

 Silloin, kun aamu ja yö

suutelevat toisiaan.
Silloin me unenrajamailla
kohdataan.
Unessani olet vierelläni,
kättä pidät kädelläni,
Tarjoat minulle pisaroita huuliltasi
suudeltavaksi pois.
Silloin hetken aamu empii,
ja yö aamuyön kanssa kiihkeästi
lempii.
Viipyy, vielä varjot
jossain unenmaassa.
Vihdoin kunnes harmaa väistyy
valon tieltä.
Herään, nousen unenmaasta,
runon torstaille toivosta kirjoitan,
on siitä poissa soinnut melankolian.
Aavistus rakkaudesta, se roikkuu
Otavassa kiinni. Sydämeni täynnä lämpöä,
sinulla on viitoitettutie, totuus, ja avain porttiin,
sisälle unelmiini.
Olet kuin raikas helmeilevä Tokajin viini,
ja minä sinulle tahtoisin olla Anni Domini.

Muutos


Sinä yönä syntyivät hauraat jäät,
hyytyivät veden valumisesta räystäänpäät.
Alkoivat syksystä erkanemaan kylmemmät säät.
Silloin olivat syksyn, ja talvenhäät,
ne valssia tanssivat luonnonajat kovin itsekkäät.
Olin jäisestä lemmestä aivan turta, ja
kirkkaimmat tähdet saivat taivaan valosta sykkimään.
Muutos huomaamattomanraju, sinä yönä hävisi
kaikesta ajasta järki, sekä taju.
Yhdessä olemme, toki emme, ylpeyden keskellä
nielemme vain kyyneleemme.

Ole minulle valo pimeyden keskellä


Öisin unet yrittävät korjata
niitä vaurioita joita päivät
elämässä aiheuttavat.
Pahinta vahinkoa turha
pelko meille voi aiheuttaa.
Me hyvyyttä, ystävyyttä
tukea toisiltamme tarvitaan
he ovat valoja pimeyden
reunoilla. Maailma on nyt
kaaoksen keskellä on
ymmärrettävä ottaa tukea
vastaan täällä järjettömyyden
keskellä. Suurimmat kauhut
lamaannuttavat minut
paikalleen haromaan henkeä
niin kuin kala kuivalla maalla.
Silloin kun eksyn pitkään
pimeään tunneliin niin
ole siellä minun kanssani
muista ottaa tulitikkuja mukaasi.
Voit olla minulle se pelastava
valo täällä pimeyden keskellä.

Tuomaan päivää kohti

 Aika se hyppäsi ulos uomasta,

suuteli veli Tuomasta.
Minä virran yli hyppäsin,
Virran Olavin. Niin meri
kuiskasi alla avaruuden kuun.
Tulin hiljaa suureen unienseikkailuun.
Niin hiljaa on tuo aika,
joka tiimalasistaan pois karkasi.
Kuolema nyt ajattomuuden
kanssa häävalssiin käy.
Viikatenainen hymyilee,
on pysähtynyt aika.
Marraskuun maa on
tummuudessaan liian harras.
Nukkuu, päiväsäteet pois
kaamosajan yli.
Niin kaipaavat, sädekehin
himmein, kutsuu niitä
yön menninkäisten
pehmyt lämmin syli.

Tunturin tyttö


Ajan ketjut mitenkä ne punottiin,
millä lailla silmukka toiseen liitettiin.
Miten juhlittiin kypsyvää viljaa,
elon juhlaa meluten, vai hiljaa?
Hallavien soiden harsoiset ketjut.
Keijut tanssimassa niittyvillan yllä,
aurinko kruunaa aamut ,yön
kanssa syleilyllä.
Sanani saappaat niiden raskaat jäljet,
upottava turve kantojen alla.
Lepopaikka letteen keskellä,
toiveunta vain. Se hetki kesäyön
valaistaan pallosalamalla.
Halojen valot loistavat yllä vesien,
minä Eino Leinon runojen taikaa
usvasta imen kesien.
Muistan Saima Harmajaa,
senkin tutun jälkipolvien nimen.
Eeva Tikasta lähti ääntä,
kaihoisaa katsetta, ja harmoniaa.
Ystävyys yli vuosikymmenten kantaa saa.
Vahvuutta olla niin kuin tervaskanto,
ryhti ylväs ja hyvä ulosanto.
Ei kultaa, ei kunniaa, sitä tuskin
tarvitaan. Auringon kullasta loistavat
pinnat järvien. Minä olen unelmissani
tunturin tyttö, kairaa kohti kävelen.
Soittaa Seitarummut pumtsi pum,
ja tunturissa ulvoo susi.
Minä, ja Eeva kaksi erilaista,
Suomen kansan kirjoittavaa naista.

Tänään


Elämää tuhlataan yllin kyllin
on aika häähunnun, ja mustan
suruharson tyllin. Tunnen valuvan
ajan välistä sormien, ja taistelen
elämästä keskellä normien.
Tylsyys liian usein rappaa
seinää elämän, ja tunnen
yksinäisyyden kuin hirttonuoran
kaulani ympärille pyrkivän.
Miten täällä pärjää Hilarius
Hentomielinen, ja mitenkä
lyhyt voikaan olla lento
perhosen kaltaisen ihmisen.
Minä joskus hukun massaan,
liian usein minut silti aina
huomataan. Sanovat taide
on elämän mauste, ja mitä kirjoitan
se toisinaan innostuneena huomataan.
Tänään minä kellun rakkauden
lapsivedessä, ja ehkä huomenna
synnyn syrjäiseen runottomaan
maankolkkaan Äiti maan
napanuoran kiristys se on
aina levottomalla sielulla veressä.

Taivaankannen takoja

 Kuka kokosi Kotkan munankuoren palaset

alkumerestä.
Takoi niistä taivaankannen.
Laittoi pilvilapset vaeltamaan,
piirsi tähdet avaruuteen mustan aukon
ikuisuuteen, väritti revontulien juuret
sitä emme pysty käsittämään
Mikä on se voima,
jota kaikki solut palvoo?
Mitä onkaan yksi ihminen,
joka revontulia tuijottaen
öisin valvoo ?
Oletko tässä vieressäni
ikävässä,
kun maailmankaikkeus
pyörähtää? Maailmanlopun
palvojat yön tuijottajat
tähtitaivaan valvojat;
silloin kuin avaruus nielaisee auringon
olemmeko yhdessä jälleen?
Liikkuvatko tähdet
aurinkotuulen mukana?
Raapivatko revontulet taivaankantta
tansiin tahtiin
Tulenko nuoreksi jälleen,
jos tarpeeksi kauan odotan.
vai kuivunko
paikalleni
lailla suolapatsaan

Oodi marraskuulle


Tyhjästä syntyy, pimeästä
versoaa.
Verannan, jäätyneet ikkunat.
Jääruusut puhkeavat kukkaan,
hallan iskiessä miekallaan
yli marraskuun maan.
Ilman halki, virtaa kylmyys.
Sysimusta jäätävyys,
valloittaa maankamaran.
Odottamista, joulua kohti
ryömimme varjojen alla
kasvavassa pilviverhossa.
Hämärä käy yli maan,
minä sisälleni tuikun
sytytän. Sillä valolla
kirjoitan oodin marraskuulle.
Minuus miinuksella
odotamme jääkuningattaren
vierailua. Talvenkuninkaan
kruunajaiset.
Menninkäiset luolastaan,
heräsivät pimeydessä
saalistamaan.
Särkyneitä päivänsäteitä,
joidenka siivet olivat
liian hauraat. Lentämään
turvaan valoon.
Siellä täällä lumisia pieniä tupsupalloja,
odottamassa talvenvallanaikaa,
oikeita jäähileitä.

Marraskuu


Minä laulun lyriikkaan
kirjoitan marraskuiset kadut kaupungin
kitaravelhon sointuja somessa kuuntelin
Pandoras box oli kappale tuo
marraskuu valoa sisälleni kutsuu
neonvalomeri valtaa koko kaupungin
corona kasvattaa rihmastoa
sisällä Joensuun kaupungin
on pakkanen vallanut jo ulkona
lähimaan
tuulta vasten käyn ulos kulkemaan
askeleeni vievät Penttilään
Kutterikaujan asukastuvalla
jälleen torstaisin pöydän ympärillä turistaan
yön tummuessa niin kuin piskit kapiset
olemattomien luiden kaluamisesta muristaan
etsin valoa sitä sytyttelen pitkin taloa
saan neonkäärmeet parvekkeen kaiteen
ympäri kiemurtelemaan.

Emmauksen tiellä

 Televisiossa kriminaali naali

juoksee suussaan hapankaali
se niitä varastoonsa haalii
Minä en ole turta olen
avoin merta saaliin saapua
en käytä burkaa en kaapua
saa tulevaisuus viereeni kaatua
sillä sille emme mahda mitään
vaikka tuuli kulkee länteen taikka itään
hengitän vielä olen lähimmäinen
täällä Emmauksen tiellä
sinä haihdut kauas jonnekin
minuus sinussa hukkuu laupiaan
Samarialaisen armon varaan
on pakko nöyrtyä maailman
vaarojen vallatessa kotimaan

Corona

 Joskus lämmintä villaa kehrää

jalkojeni alla maa
ja joskus kuunnella saan
kun historia hevosella
kujalla ratsastaa
joskus matkalaukut ulos kannetaan
ennen kuin on liian myöhäistä
maailmaa valloittaa
kunnes virus corona
on ajoporona ja
lentokoneet eivät lennä
ja ankkurissa laivat satamoissa
pitävät ihmisiä paikoillaan kuin vankiloissa
ja varmuusvarastoon ostetaan suusuojaimia
käsidesiä ja kilpaillaan kuka
on paras käsien pesijä.

Aamu valkenee

 Näin minä heräsin

nousevan päivän käsivarsille
mitä päivä tuokaan pieni
onnenmuru kaikille suokaa
kuuntelen kuinka metsänpuut
huokailevat
tuuli soittaa panhuilua
jäisen kallion kupeessa
yö on jo poissa aamu valkenee

Joskus elämässä

 Olen joskus elämässä

kokenut jotain liian kaunista
suudellut ajan jumalaa
sekä kädelläni syöttänyt kaurista
nykyisin minun sydämeni
lyö kaipuun tahtiin
kunnon eläytyminen elämään
lollipopseilta ei kannata
kysyä vakavia
haarautuvien risteyksien
suunanvalinnat ovat
joskus hankalia minä
horrokseen vaivun
marraskuun pimeydessä
kuka sytyttää lyhtyyn valon
sinipunainen liekki
voisiko ajan puhdistaa?

Röyhkeä hiljaisuus


vaiennut myrsky
sanat uinuvat uhrilehdossa
minä kellun äitimaan kehdossa
hämärä hyssyttää horrokseen
väsynyt ihminen
ilman mitään kiinnekohtaa
ajassa roikkumista
vapaata unohdusta
mikään ei kosketa
herätä marraskuun
viimeisen viikon
on aika viedä
joulukuun alkuun
jonnekin.

Elämän rytmejä


Sisälläni asuu
kauneuden suuri kaipuu.
Riimit soinnut,
lauluiksi taipuvat.
Pienet tytöt
naisiksi yhdessä
yössä joskus kasvavat.
Kuljen minä ehkä
joutavia teitä,
tanssitan sieluni piruja,
tai enkeleitä.
Riippuvat päiväni
täällä ajan ketjujen päällä.
Olen niin kuin kissa
liukkaalla jäällä.
Jähmetyn kylmästä
talvisin illoin.
Luistelen jään kestävän
aikaan,
kirjoitan testiä
mitä saa se aikaan?
Olen aivan kuin tanssiva
nuotion liekki,
villi ja vapaa
tuulen viedä.
Kahleita toisen
en sisälläni siedä.

Hallanvaara saartaa maan

 Hallanvaara saartaa maan

ennen kansa uskoi Ukko YliJumalaan
maa on marras kansa harras
taivas kirkkoon vaeltaa
revontulia kumartaa
odotus kuin kadotus
milloin tanssivat ne
taivaan pirut sekä perkeleet
värikirkkaudessaan
ovelat repolaiset
taivaan kannen alamaiset
pitkä marraskuinen yö
ihmimielen syövereitä syö
päivänsäteitä kynsille lyö
alkaa menninkäisten salainen yö
suden sydämessä asuu vapaus
sekä vaara
pelko salpaa hengityksen
noidan sydän tanssii yllä nuotion.

Minä taidan tietää mitä rakkaus on


Minä taidan tietää mitä rakkaus on.
Se on vieras maailma, satua, sekä
utopiaa, joka poluille etsii
eksynyttä kulkijaa.
Etsii veräjän, ja portin avaajaa,
sekä sulkijaa. Elämän tiellä,
niin paljon on mutkia siellä,
ja vaarallisia sivuteitä,
ne usein harhaan johtavat meitä.
Vastaan tulee piruja, sekä enkeleitä.
Ihmisiä, ystäviä, rakkaita, en
koskaan unohda teitä.
Tätä samaa karmaa jakaa
joukko yksinäisten, pelottomien,
ja arkojen, sekä itsepäisten.
Heiluu tuulessa villinä neiti Kesäheinä,
syksyn tullen hän on täynnä muistoja,
sekä onnen särkemiä sirpaleita.
Jokainen meistä tahtoo palan rakkautta
omistaa, joku sitä ehkä koettaa toiselta
salaa varastaa.
Selkäni minä tuulelle käänsin,
nostin kauluksen pystyyn viimaa vastaan.
Niin silloin salaa rakkaus jostain luokseni
saapui. Kaamoksen voima jalkoihisi
kaatui, siinä huomaamattomasti
vaahteran lehdet puusta pudonneet maatuivat.
Syksyn oikulliset tuulet talveksi muuttuivat,
sisälläni voimistuivat tunteet, ne minulle
rakkaudesta sinuun suuttuivat.
Ei koskaan tarvitse aliarvioida pienuutta,
pienestä idusta voi kasvaa tunne aivan
liian suuri. Lopulta tunnelmaan voi
aivan niin kuin haljeta.
Heiluu tuulessa villinä neiti Kesäheinä,
syksyn tullen hän on täynnä muistoja,
sekä onnen särkemiä sirpaleita.
Jokainen meistä tahtoo palan rakkautta
omistaa, joku sitä ehkä koettaa toiselta
salaa varastaa.

Jazzin tahdissa hoosiannaa


Lasken taivaan tähtiä yllä nietosten,
niin suuri, ja kylmä on avoin avaruus.
Tänään jälleen, sammuu, syttyy tähti
uljas uusi. Silmäni ne ovat ainoat kekäleet
kylmimmän yön, minä tänään taas
teen uuden sävelmän. Aika kulkee kulkuaan,
lumen keskellä asuu peikko menninkäisten maan.
Minä olen pian sammuva päivänsäde viimeinen,
sisällä joulukuun yksin kylmyydestä hytisen.
Talven sylissä on aika jäärouvan rakkauden,
pitkä talvi edessäpäin. Kristallit helmikuussa
räystäslautoihin hän asentaa, niin silloin
taas rakkaudesta sokeutua saa sydämemme maa.
Minä häiritsin talven sylissä nukkuvaa rakkautta,
liian aikaisin, aivan liian aikaisin.
Kuka olet tiedä en, kuka olen,sitä ymmärrä en.
Tiedän vain on aika kuuran kukkien,
noiden jääruusujen.
Anteeksi, anna , jos tunteesi eivät
kylmässä hyvin kanna.
Vuoden ajalla on jäätyneet siivet,
ja enkeli taivaan joulukuussa
laulaa jazzin tahdissa Hoosiannaa

Patajätkä

Patajätkä
Patajätkä

Blogiarkisto