Pakottava kontrolli ja potilaan oikeus päättää omasta hoidostaan

1 t ·

Jaettu seuraaville: Julkinen

1. Mitä pakottava kontrolli on?

Pakottava kontrolli on vallankäyttöä, jossa toisen ihmisen vapautta rajoitetaan tavalla, joka ei näy välttämättä ulospäin. Se voi olla:

hienovaraista painostusta

avun ehdollistamista

pelottelua

päätösvallan viemistä

Sairaat, vammaiset ja vanhukset ovat erityisen haavoittuvassa asemassa, koska he voivat olla riippuvaisia avusta, lääkityksestä tai hoivasta.

2. Miten pakottava kontrolli ilmenee sairaita kohtaan?

Hoidossa ja hoivassa

Potilaan mielipidettä ei kysytä tai se ohitetaan.

Hoitoa annetaan ilman selkeää selitystä.

Potilasta painostetaan hyväksymään hoito, jota hän ei halua.

Oletetaan, ettei potilas ymmärrä, vaikka hänellä olisi täysi päätöskyky.

Lääkityksessä

Lääkkeitä annetaan kertomatta mitä ne ovat.

Lääkitystä muutetaan ilman potilaan suostumusta.

Potilasta pelotellaan: “Jos et ota tätä, käy huonosti.”

Psyykkisessä vuorovaikutuksessa

Potilaan tunteita vähätellään: “Sinä vain kuvittelet.”

Häntä syyllistetään: “Me vain yritämme auttaa, miksi vastustat?”

Hänen huoliaan ei oteta todesta.

Läheisten tai hoitajien vallankäyttö

Avun saantia käytetään kiristämisen välineenä.

Yhteydenpitoa muihin rajoitetaan.

Päätöksiä tehdään potilaan puolesta ilman perustetta.

3. Potilaan oikeus päättää omasta hoidostaan

Suomessa potilaan itsemääräämisoikeus on vahva.

Sitä suojaa Laki potilaan asemasta ja oikeuksista.

Potilaalla on oikeus:

saada tietoa omasta terveydentilastaan

ymmärtää hoitovaihtoehdot

kieltäytyä hoidosta

valita hoitotapa tarjolla olevista vaihtoehdoista

tehdä hoitotahto

tulla kohdelluksi kunnioittavasti

Hoitotahto

Hoitotahto on potilaan oma tahdonilmaisu siitä:

millaista hoitoa hän haluaa

millaista hoitoa hän ei halua

kuka saa tehdä päätöksiä, jos hän ei itse kykene

Hoitotahto on sitova, ja terveydenhuollon ammattilaisten on noudatettava sitä.

4. Miten potilas voi vahvistaa omaa päätösvaltaansa?

1. Kysy ja pyydä selityksiä

Potilaalla on oikeus saada asiat selkeästi ja ymmärrettävästi.

2. Tee hoitotahto

Se on tehokas keino varmistaa, että oma tahto toteutuu myös silloin, kun ei itse pysty puhumaan.

3. Ota tukihenkilö mukaan

Läheinen voi auttaa varmistamaan, että potilasta kuullaan.

4. Aseta rajat

Potilas saa sanoa “ei”, vaikka hoitaja olisi eri mieltä.

5. Pyydä toista mielipidettä

Toinen lääkäri tai yksikkö voi arvioida tilanteen uudelleen.

5. Miten pakottavasta kontrollista pääsee pois?

1. Tunnista ilmiö

Ensimmäinen askel on huomata, että kyse ei ole “huonosta käytöksestä” vaan vallan väärinkäytöstä.

2. Puhu asiasta

Luotettava läheinen, ammattilainen tai vertaistuki voi auttaa näkemään tilanteen selkeämmin.

3. Tunne oikeutesi

Tieto lisää turvaa ja vähentää pelkoa.

4. Pienet askeleet kohti omaa toimijuutta

Esimerkiksi:

omien mielipiteiden sanoittaminen

omien asiakirjojen ja viestinnän hallinta

omien rajojen vahvistaminen

5. Ammatillinen apu

Sosiaalityö, terveydenhuolto ja oikeudelliset palvelut voivat auttaa, kun tilanne on vaikea tai vaarallinen.

6. Lopuksi

Pakottava kontrolli voi kätkeytyä hoivan ja avun alle, mutta se ei koskaan ole hyväksyttävää. Jokaisella ihmisellä — toimintakyvystä riippumatta — on oikeus tulla kuulluksi, kunnioitetuksi ja päättää omasta elämästään.

Tapula rasa

 Tapula rasa siinä on tyhjiä tauluja kasa 

maalamme yhdessä kuvat niihin. 

Ja sovitan askelteni rytmin askeliisi.

 Pian on kello viisi ja radiossa soi joku uusi biisi

 Punaista Purppuraa Masa Mainds laulaa 

tahtoo upottaa sinut ystävyyden unelmiisi.

Ja kun aamu venyttelee itseään

ikkunan raosta sisään,

me maalaamme vielä yhden varjon,

yhden valon, yhden toiveen

niille tyhjille tauluille.

Sinun naurusi tekee kaaren

kuin lyijykynän ensimmäinen veto,

epäröimätön ja lämmin.

Minä kuljen vierellä,

kuuntelen kuinka maailma

avaa silmänsä hitaasti.

Kahvin tuoksu nousee

kuin lupaus siitä,

että mikään ei ole vielä päätetty,

että jokainen hetki

on uusi siveltimenjälki

meidän yhteisessä kuvassamme.

Ja kun kello vihdoin lyö viisi,

me emme enää kiirehdi mihinkään.

Annamme radion soida,

annamme sanojen pudota lattialle

kuin väripisaroiden,

joista syntyy jotain

mitä emme vielä tunne nimeltä

mutta joka hengittää meissä. 5.3.2026(c) satu tanninen

Kuvaruno Karoliina

 

Kettujen häät

Aamuyön hiljaisuudessa, kun tähdet vielä vartioivat taivasta ja lumi lepäsi kuin hengittävä peitto metsän yllä, kirjailija heräsi outoon tunteeseen. Ei pelkoon, ei levottomuuteen — vaan odotukseen. Hän nousi, sytytti kynttilän, ja avasi ikkunan.

Pihalla, juuri siinä missä eilen oli kaksi varjoa, seisoi nyt pieni piiri. Kuin metsä olisi hengittänyt heidät esiin. Kettu ja hänen puolisonsa olivat palanneet — mutta nyt heillä oli yllään jotakin uutta. Puolison turkki hohti valkeana kuin huntu, ja sen päässä kimalteli pihlajanmarjakruunu. Kettu seisoi sen rinnalla, ryhdikkäänä, kuin metsän oma pappi.

He eivät katsoneet sisään. He katsoivat toisiaan.

Ja sitten — tanssi alkoi.

Ei musiikkia, ei rumpuja, paitsi ne jotka soivat kirjailijan sydämessä. Tom, tom, tom. Askeleet lumeen, pyörähdykset, hännän lakaisut. Koko metsä tuntui osallistuvan: oksat taipuivat, tähdet vilkkuivat, ja tuuli kantoi häävalssin, jota ei koskaan kirjoitettu, mutta joka oli aina ollut olemassa.

Kirjailija ei kirjoittanut. Hän vain katsoi. Hän tiesi, että tämä hetki ei ollut paperille tarkoitettu — se oli sydämeen kaiverrettu.

Kun tanssi päättyi, kettu ja hänen morsiamensa pysähtyivät ikkunan alle. Kettu katsoi ylös, ja sen silmissä oli kiitos. Puoliso nyökkäsi, ja pihlajanmarjat heilahtivat kuin siunaus.

He kääntyivät, ja katosivat metsään. Mutta jäljet jäivät — kaksi rinnakkaista jonoa, nyt pyörähdyksin koristeltuna, kuin nuotit, kuin runo.

Kirjailija sulki ikkunan. Hän ei ollut enää yksin.

Aamun jälkeen

Aamu valkeni hiljaa, kuin sekin olisi halunnut kunnioittaa yöllistä tanssia. Kirjailija heräsi varhain, vaikka uni oli ollut kevyt ja täynnä kuvia, jotka eivät olleet hänen omiaan. Hän pukeutui villatakkiin, otti muistikirjansa ja astui ulos.

Lumi oli pehmeää, ja sen pinnalla näkyi jälkiä — ei enää vain kaksi rinnakkaista jonoa, vaan pyörähdyksiä, ympyröitä, kuin tanssin koreografia. Hän seurasi niitä metsän reunaan, missä pihlajapuu seisoi yksinään, sen oksilla vielä muutama marja.

Puun juurelle oli asetettu pieni seppele. Pihlajanmarjoista, sammalesta, ja yhdestä ketun karvasta. Kirjailija ymmärsi: tämä oli hääpäivän muisto, metsän oma lahja.

Hän istui alas, avasi muistikirjansa ja kirjoitti:

"Tänä aamuna metsä kertoi minulle tarinan, jota en ollut osannut pyytää. Kettu ja hänen morsiamensa eivät vain tanssineet — he vihkivät metsän, yön ja sydämeni yhteen. Olen osa tätä nyt. Olen todistaja."

Tuuli kulki hiljaa, kuin hyväksyvästi. Ja jossain kauempana, aivan kuin vastauksena, kuului pehmeä ääni: tom, tom.

Sekasortoinen joukkohurmos

Ihminen valoistuu seura etsii

johtajaa , körttikansa virisikirja

kourissa lauluja veisaa.

Tuntee olevansa ihminen,

hauras mutta hetken tasapainoinen.

Ei tahdo olla hän aika kammoinen.

Onkaloissa luisen pään

aika hukkuu ikävään.

Kuinka kestän tämän

oikuttelevan sään.

Taivas valuu taas kuka

vettä kaataa saavista alas?

Joskus jossain nero nukkuu

psalmien alle joukkohurmos hukkuu

aika harhaan johdattaa.

Sade taas pois katoaa,

ja taivas esiripun aukaisee

kohta Fenix-lintu on taas tuhkaa,

ja maailman uusi luominen

odottaa miestä mahtavaa.

Likaisen kauneuden vankina

on maa, lauma kentaurien

polkee ruohoa paikallaan.

Riivaajaat piiskaavat selkää

ihmisen. Synkät yön tunnit

vaativat uhrinsa pimeyden luolissa,

kultatuoliin diktaattorit

kansanjoukon edessä kruunataan.

Makeimman naurun nauraa

köyhä kerjäläinen, hän

näkee lapsen lailla kaiken

viisaan totuuden. © satu tanninen

Jumalaista Kiinalaista

Hän vielä tunsi huulillaan maun

hunajaisen teen, ja kiire

kantapäillä ajoi häntä sekaan

meluisan aamu liikenteen.

Se tee oli jumalaista Kiinalaista,

hän ystävälleen sitä suositteli maista.

Sitä joisi keisarikin, ja niin hyväntuulisena

muistaisi hellin ajatuksin jokaista alamaista.

Silloin kun aamun lapset heräävät,

ja rakkaudesta riutuvat, niin silloin

keitetään me tee. Sisällä surullisten,

vain lämpö, sekä aromit hiljaa heräilee.

Minä tämän runon kirjoitin,

silloin ystävääni

muistelin: näen hänet aina palmikoin

niin punaisin. Niin lämmintä voi

olla ystävyys, kuin hunaja ja tee.

Se sisälläni rauhoittaa ,silloin kuin

maailma ihmismieltä murjoo;

ajan rattaat surusta, tuskasta liikaa narisee.

Divine Chinese

He still felt his lips to taste

the sweet tea, and in a hurry

heels and drove him to the heathen

noisy morning traffic.

It was to make a god of Chinese,

he recommended it to his friend countries.

It would drink the Emperor, and so cheerful

remember the gentle thoughts

of each of the doldrums.

When the children wake up the morning,

and love languish, then

boil we do. Within the sad,

only heat, as well as aromas quietly wakes up.

I wrote this poem, then my friend

I reflected: I see him always with plaits

so red. So warm can

not friendship, as honey and tea.

It calms the inside, then the

world of the human mind to discipline,

time stroller grief, pain, too much creaks.

© satu tanninen

Uusi maailma

Valo tulee pohjolasta

Olipa kerran Lapin hiljaisessa yössä susi ja kettu, jotka tanssivat hangella revontulten alla. Heidän tassujensa välissä lepäsi kananmunan muotoinen ihme — ei tavallinen muna, vaan maailmanmuna, joka sykki valoa ja toivoa.

Susi, vanha ja viisas, katsoi kettua silmiin. "Tämä muna ei ole vain meidän. Se on kaikkien, jotka kaipaavat rauhaa."

Kettu nyökkäsi, sen silmät loistivat kuin revontulet. "Me haudomme siitä uuden maailman. Sellaisen, jossa ei ole sotia, ei rikoksia, ei pelkoa."

He rakensivat lumesta pesän, pehmeän ja pyhän. He lauloivat sille runoja, tanssivat sen ympärillä, kertoivat tarinoita ihmisyydestä, lempeydestä ja yhteydestä. Revontulet kuuntelivat, ja tähdet vilkuttivat hyväksyvästi.

Aika kului, ja muna alkoi hehkua kirkkaammin. Sen sisällä kasvoi maailma, jossa lapset leikkivät turvassa, aikuiset kuuntelivat toisiaan, ja metsät humisivat rauhan sävelmää.

Kun muna viimein halkesi, ei syntynyt eläin eikä ihminen — vaan valo. Se levisi taivaalle, maahan, sydämiin. Ihmiset heräsivät unestaan ja näkivät toisensa uudella tavalla.

Susi ja kettu katsoivat toisiaan. He eivät tarvinneet sanoja. He tiesivät: he olivat koskettaneet sydämiä, ja maailma oli muuttunut.

Ja niin, Lapin hangella, revontulten alla, alkoi uusi tarina. Maailmanmuna oli kuoriutunut, ja sen sisällä oli rauha.