Aamun kiuru kirkkauteen, taivaan kannen päälle ilmaan nousee.

 

Aamun kiuru kirkkauteen, taivaan kannen päälle ilmaan nousee.

Niin hän, valonruhtinas, virittää viulunsa jousen. Soittaa poutapilvet taivaan kaaren päälle, ylle öisen höyhensaaren, nousee jälleen täysi kuu.

Laaksoon Suomen nimeen laskeutuu rauhan kyyhkynen. Kynään tarttuu runon vallan nainen — hän on maailman Luojan alamainen.

Suomi nousee suosta jälleen, ja juostaan Luojan nurmen helmaan rukoilemaan, kumartamaan. Minä polvistun luonnon kirkon alttarille, rukoilen ja aloitan laulamaan, kunnioittaen Luojamme päällä maan.

Isä Mielo nostaa kädet pääni päälle, lailla Jeesuksen. Oi, nouse Suomi jälleen sorron alta, pyydä kaikki voima taivaan Luojalta, Herra Jumalalta.

© Satu Tanninen

Puhdistusmeditaatio – 28.7. klo 18.00

 

Eilen illalla, kun kello löi 18.00, avautui maapallon ylle hiljainen, kultainen hengitys.
Meditaatio alkoi pehmeänä valon virtana, joka nousi syvältä maan ytimestä ja levisi ilmakehään kuin lempeä aalto.
Tarkoitus oli selkeä: puhdistaa maapallon sää, palauttaa rauha, ja vapauttaa ihmiset pimeyden voimien painosta.
Auringon papitar – energian vetäjä
Meditaation keskuksessa seisoi Auringon papitar, valon kantaja, joka avasi aurinkokruununsa ja johdatti energian maapallon säähän.
Hänen ympärillään hehkui kultainen kehä, joka sulatti jännitteet, myrskyt ja varjot. Hän nosti valon korkeuksiin, ja taivas vastasi.

 Tiibetin munkkien jäsen – Stellar Astar
Klo 18.15 tapahtui jotakin, mitä moni ei osannut odottaa.
Stellar Astar, Tiibetin munkkien mystinen jäsen, liittyi meditaatioon kaukaa vuorilta.
Samalla hetkellä yliluonnollinen kongin ääni kaikui Tiibetistä – syvä, metallinen, lävistävä.
Se ei ollut vain ääni; se oli kutsu.
Moni ympäri maapalloa kuuli sen, vaikka he eivät tienneet miksi heidän sydämensä värähti.

Kongin värähtely kulki ilmakehän läpi, puhdisti tuulet, tasoitti paineet ja avasi rauhan väylän.

 Maapallon sää puhdistui
Meditaation jälkeen energiat alkoivat asettua.
Ilmavirrat rauhoittuivat, ja taivas kirkastui.
Valon työ jatkuu vielä, mutta sen vaikutus on jo nähtävissä:

Loppukesä tulee lämpiämään.

Taivas on turvallinen lentokoneille.

Pimeyden voimat, jotka ovat muokanneet säätä ja kiusanneet ihmisiä, ovat poistuneet.

Maapallon ylle laskeutui uusi rauha – ei pakotettu, vaan puhdistettu.

© Satu Tanninen

Viimeinen kylähullu

 Olen viimeinen kylähullu,

tähän tilaan tullut,

kun valtio kansaa vastaan kapinoi,

ja Kela luukuttaa ihmisjoukkoa,

hallitus pellejä apinoi.

Kaduilla kaikuu hiljainen huuto,

ei kukaan enää kuuntele,

paperit lentelevät kuin syksyn lehdet,

ja lupaukset palavat kuin märkä nuotio.

Minä seison torilla,

kitara kädessä,

laulan niille, joilla ei ole ääntä,

niille, jotka jonottavat unelmiaan

viraston oven takana.

Olen viimeinen kylähullu,

mutta en mykkä,

minun sanani ovat savua ja tulta,

ne nousevat taivaalle,

ja palaavat takaisin sydämeen.

(c) satu tanninen

Valkokurjet

Valkokurjet taivaalla tanssivat,

kera

ylväiden joutsenen,

ja minä olen ainoastaan

siivetön ihminen,

maan kamaralla kiinni

kuin kasteheinä aamun varrella.

Silti sydämeni kohoaa,

se tuntee ilman väreet,

kuulee korkeuksien kutsun,

kuin näkymättömän rummun

joka lyö tahtia tuulille.

Kurjet piirtävät ilmaan

vanhoja taruja,

joutsen kantaa mukanaan

hiljaisuuden kruunun,

ja minä — minä vain hengitän,

mutta hengityksessäni

on pieni, salainen nousu.

Joskus kuvittelen,

että varjoni venyy siiveksi,

että askeleni kevenevät

ja maa antaa hetkeksi periksi.

Silloin ymmärrän:

ei ihmisen tarvitse lentää

ollakseen matkalla.

Riittää, että katsoo ylös

ja antaa taivaan

tehdä sydämelleen tilaa.

(c) tanninen satu 6.5.2026

Kevään linnut

Taas ajasta toiseen, uupuneena vuoteestani nousen. Viritän ajan viulustani jousen, ja viulun nostan olkapäilleni — soitan Suomen suveen, kaikki muuttolinnut palaamaan.

Sateen jäljiltä maa on hiljaa, kuin sydän, joka odottaa ääntä. Kurjet huutavat korkealla, niiden siivet halkovat kaihon taivasta. Minä soitan, ja sävelten väliin jää ihmisen ikävä, se sama, joka ei koskaan katoa.

Melankolia on meidän keväämme, se kasvaa koivun silmuissa, se viipyy järven pinnassa, ja kun aurinko vihdoin nousee, minä tiedän — Suomen suveen palaavat linnut, ja minä palaan itseeni.

(c) Satu Tanninen

Elämän mittainen matka

 Elämän mittainen matka,

rakkaus raippana piiskaa

selkää.

Yksinäisyyttä kuin lapsivettä

ympärillä,

avaruuden suuri syli.

Se kantaa minua

unelmieni yli.

Kristallinkirkas riutunut voima,

sieluni pintaan ankkuroima.

Talvinen pimeys,

keväinen kirkashanki.

Olen elämän mittainen tunteideni

vanki.

Vaniljan tuoksua,

tai niittyvillan,

kesäyönkastetta,

usvaa yön.

Teen runojenluojana

rakkaimmantyön.

Se matka kehdosta hautaan,

se lyö joskus nauloja lautaan.

Kehittää draamoja jatkuvaan,

elämänrattaaseen ruostuvaan.

Vieläkö virtaa suonissani lämpö,

sekä tuska. Sieluni suitsuttaa

pelastusta. Olen matkalla virralle viimeisen

lautturinmatkaan, sinne ei

pääse mukaani saattajatkaan.

© tanninen satu

Salomonin miekka

 Salomonin miekka, terä terävä, Sorrettujen puolesta se nousee taivaalle. Oikeuden torvi huulilleni kohotan, Sen ääni kantaa kauas, oikeuden voimaan.

Hitaiden rattaiden pyörät alkavat liikkua, Kun oikeus saa siivet ja totuus valoa. Woodoon kuningas selätetään Salomonin viisaudella, pimeyden valtias kukistuu, kun Kristuksen Valon soturit astuvat esiin.

Heidän miekkansa iskevät kuin salamat, Sydämet vapautuvat, ilo täyttää ilman. Sorretut saavat toivon siivillä lentää, Kun oikeus voittaa ja rakkaus voimistuu.

Salomonin miekka, terä terävä, Se ei ole vain ase, vaan oikeuden symboli. Nostamme sen korkealle, taistelun merkiksi, Ja sorrettujen sydämissä kukoistaa ilo. (c) satu tanninen