Viimeinen kylähullu

 Olen viimeinen kylähullu,

tähän tilaan tullut,

kun valtio kansaa vastaan kapinoi,

ja Kela luukuttaa ihmisjoukkoa,

hallitus pellejä apinoi.

Kaduilla kaikuu hiljainen huuto,

ei kukaan enää kuuntele,

paperit lentelevät kuin syksyn lehdet,

ja lupaukset palavat kuin märkä nuotio.

Minä seison torilla,

kitara kädessä,

laulan niille, joilla ei ole ääntä,

niille, jotka jonottavat unelmiaan

viraston oven takana.

Olen viimeinen kylähullu,

mutta en mykkä,

minun sanani ovat savua ja tulta,

ne nousevat taivaalle,

ja palaavat takaisin sydämeen.

(c) satu tanninen

Valkokurjet

Valkokurjet taivaalla tanssivat,

kera

ylväiden joutsenen,

ja minä olen ainoastaan

siivetön ihminen,

maan kamaralla kiinni

kuin kasteheinä aamun varrella.

Silti sydämeni kohoaa,

se tuntee ilman väreet,

kuulee korkeuksien kutsun,

kuin näkymättömän rummun

joka lyö tahtia tuulille.

Kurjet piirtävät ilmaan

vanhoja taruja,

joutsen kantaa mukanaan

hiljaisuuden kruunun,

ja minä — minä vain hengitän,

mutta hengityksessäni

on pieni, salainen nousu.

Joskus kuvittelen,

että varjoni venyy siiveksi,

että askeleni kevenevät

ja maa antaa hetkeksi periksi.

Silloin ymmärrän:

ei ihmisen tarvitse lentää

ollakseen matkalla.

Riittää, että katsoo ylös

ja antaa taivaan

tehdä sydämelleen tilaa.

(c) tanninen satu 6.5.2026

Kevään linnut

Taas ajasta toiseen, uupuneena vuoteestani nousen. Viritän ajan viulustani jousen, ja viulun nostan olkapäilleni — soitan Suomen suveen, kaikki muuttolinnut palaamaan.

Sateen jäljiltä maa on hiljaa, kuin sydän, joka odottaa ääntä. Kurjet huutavat korkealla, niiden siivet halkovat kaihon taivasta. Minä soitan, ja sävelten väliin jää ihmisen ikävä, se sama, joka ei koskaan katoa.

Melankolia on meidän keväämme, se kasvaa koivun silmuissa, se viipyy järven pinnassa, ja kun aurinko vihdoin nousee, minä tiedän — Suomen suveen palaavat linnut, ja minä palaan itseeni.

(c) Satu Tanninen

Elämän mittainen matka

 Elämän mittainen matka,

rakkaus raippana piiskaa

selkää.

Yksinäisyyttä kuin lapsivettä

ympärillä,

avaruuden suuri syli.

Se kantaa minua

unelmieni yli.

Kristallinkirkas riutunut voima,

sieluni pintaan ankkuroima.

Talvinen pimeys,

keväinen kirkashanki.

Olen elämän mittainen tunteideni

vanki.

Vaniljan tuoksua,

tai niittyvillan,

kesäyönkastetta,

usvaa yön.

Teen runojenluojana

rakkaimmantyön.

Se matka kehdosta hautaan,

se lyö joskus nauloja lautaan.

Kehittää draamoja jatkuvaan,

elämänrattaaseen ruostuvaan.

Vieläkö virtaa suonissani lämpö,

sekä tuska. Sieluni suitsuttaa

pelastusta. Olen matkalla virralle viimeisen

lautturinmatkaan, sinne ei

pääse mukaani saattajatkaan.

© tanninen satu

Salomonin miekka

 Salomonin miekka, terä terävä, Sorrettujen puolesta se nousee taivaalle. Oikeuden torvi huulilleni kohotan, Sen ääni kantaa kauas, oikeuden voimaan.

Hitaiden rattaiden pyörät alkavat liikkua, Kun oikeus saa siivet ja totuus valoa. Woodoon kuningas selätetään Salomonin viisaudella, pimeyden valtias kukistuu, kun Kristuksen Valon soturit astuvat esiin.

Heidän miekkansa iskevät kuin salamat, Sydämet vapautuvat, ilo täyttää ilman. Sorretut saavat toivon siivillä lentää, Kun oikeus voittaa ja rakkaus voimistuu.

Salomonin miekka, terä terävä, Se ei ole vain ase, vaan oikeuden symboli. Nostamme sen korkealle, taistelun merkiksi, Ja sorrettujen sydämissä kukoistaa ilo. (c) satu tanninen

Uni

 Unessa kuljin läpi nuoruuden huoneen,

ja kynsin hampain nielin verta.

Nyt kaarnalaivan lapsuudesta

vertainnollisesti esiin kaivan.

Sen aalloille kanavani nyt lasken,

kun jäät ovat viimein irti lähteneet.

Purkkiin lasiseen, säilön kaikki

talven kyyneleet.

Kevät kevyesti hellin sormin,

ihoani auringollaan silittää.

Pääsiäinen päänsisäisen ukeemin

aivojeni riimikeskukseen virittää.

Pienet lastenjalat paljaina niin tahtoisivat

jo vilistää.

Taikakevään maljan huulilleni nostan,

väistyvän talven pimeyden maljan

juon, näin pimeydelle kostan.

(@) tanninen satu

Synnytys

 Nainen odottaa sairaalassa,

uutta elämää

lapsen sydämenlyönnit ovat Seita rummun ääntä,

joka unessa muuttuu hullun huuhkajan huhuiluksi.

Poltot lyövät ilman lapsivettävettä, saadaan viivaa

laitteeen sinuskäyrälle.

Sinisessä valossa, saturaatiomittariin kytkettynä, lapsi

odottaa, ponnistusta vailla. Aurinko ei lainaa valuttaa

kenellekään. Kipu repii päivän vekselit ja sopimukset.

Kahden maailman välillä,on hetki aikaa

ohittaa elämän, ja kuoleman virta.

Olla pelkäämättä elämää joka on sisälläni.

Olen yrittänyt tehdä tätä jo kauan.

Hikoillut mielettömästi ,

elänyt unessa jossa sinä saat lapsen.

Pyydän anteeksi, mahdollisuutta tasa-arvoiseen elämään,

jos se on tyttö.

Olen ihmetellyt miten sanot ei rakkaudelle

ilman järjestettyjä lapsiavioliittoja

miksi ei

koskaan anneta ihmis-arvoa kaikille tyttärille

kaikissa maissa.

Minun

luuni lihani jänteeni ,

tikapuuhermoni,kohtuun kylvetty elämä.

Se raastaa ja repii kunnes

syntymän hetket ovat ohitse.

Sen jälkeen alkaa toisenlaisen

äitiyden tuska.