Uusi maailma

Valo tulee pohjolasta

Olipa kerran Lapin hiljaisessa yössä susi ja kettu, jotka tanssivat hangella revontulten alla. Heidän tassujensa välissä lepäsi kananmunan muotoinen ihme — ei tavallinen muna, vaan maailmanmuna, joka sykki valoa ja toivoa.

Susi, vanha ja viisas, katsoi kettua silmiin. "Tämä muna ei ole vain meidän. Se on kaikkien, jotka kaipaavat rauhaa."

Kettu nyökkäsi, sen silmät loistivat kuin revontulet. "Me haudomme siitä uuden maailman. Sellaisen, jossa ei ole sotia, ei rikoksia, ei pelkoa."

He rakensivat lumesta pesän, pehmeän ja pyhän. He lauloivat sille runoja, tanssivat sen ympärillä, kertoivat tarinoita ihmisyydestä, lempeydestä ja yhteydestä. Revontulet kuuntelivat, ja tähdet vilkuttivat hyväksyvästi.

Aika kului, ja muna alkoi hehkua kirkkaammin. Sen sisällä kasvoi maailma, jossa lapset leikkivät turvassa, aikuiset kuuntelivat toisiaan, ja metsät humisivat rauhan sävelmää.

Kun muna viimein halkesi, ei syntynyt eläin eikä ihminen — vaan valo. Se levisi taivaalle, maahan, sydämiin. Ihmiset heräsivät unestaan ja näkivät toisensa uudella tavalla.

Susi ja kettu katsoivat toisiaan. He eivät tarvinneet sanoja. He tiesivät: he olivat koskettaneet sydämiä, ja maailma oli muuttunut.

Ja niin, Lapin hangella, revontulten alla, alkoi uusi tarina. Maailmanmuna oli kuoriutunut, ja sen sisällä oli rauha.

Valo tulee pohjolasta

poika pohjan poluilta

pelko väistyy maailmasta

korona kolkkona väsähtää

ajan ylipappi voittaa

paholaisen energian

maljojen kuningas

valjastaa joukkonsa

hyvyyden puolelle

maan henki vakaana

pikkuhiljaa

sulattaa hankien

valkoisen harmonian

kesän rytminen poljento

kohoaa sammaleisesta

maasta Äiti maan maadoittava

elämä juuruttaa tulevaisuuden

turvalliseen alustaan

aika valmistautumista

on luotava vakautta

ei ole kiire minnekkään

voiman on aika kasvaa

olet turvassa

Maan henki tarjoaa

meille kasvun

siemenet kylvettävä

uusien alkujen vaalimiseen.

26.01. © satu Tanninen

Mykkä sekä sokea

 Silloin kun mykkä

taluttaa sokeaa

tehtaiden shiluetit

taivaanrannan savupiipuillaan

nokeaa kaupunki pakkasen

kourissa valittaa

sydän ihmisen rinnassa

tuntuu kuin olisi se

kylmä kalikka

sinä ukonköriläs

joskus olet kuin pahainen

nulikka kohta koittaa kevät

taas ja ruumiisi kohmettunut

auringon paisteessa notkeutuu

silloin taas aika jotenkin

silkkilakanoihin sotkeutuu (c) tanninen satu

Anni Domini

Silloin, kun aamu ja yö

suutelevat toisiaan.

Silloin me unenrajamailla

kohdataan.

Unessani olet vierelläni,

kättä pidät kädelläni,

Tarjoat minulle pisaroita huuliltasi

suudeltavaksi pois.

Silloin hetken aamu empii,

ja yö aamuyön kanssa kiihkeästi

lempii.

Viipyy, vielä varjot

jossain unenmaassa.

Vihdoin kunnes harmaa väistyy

valon tieltä.

Herään, nousen unenmaasta,

runon viikon päivälle toivosta kirjoitan,

on siitä poissa soinnut melankolian.

Aavistus rakkaudesta, se roikkuu

Otavassa kiinni. Sydämeni täynnä lämpöä,

sinulla on viitoitettutie, totuus, ja avain porttiin,

sisälle unelmiini.

Olet kuin raikas helmeilevä Tokajin viini,

ja minä sinulle tahtoisin olla Anni Domini.

Tahdon levätä hetken

 Tahdon levätä hetken

sylissä rakkaani.

Tiedän kuinka virkistävää

on nuolla huuliltasi

tokajinviini.

Suudelma on tie minun sydämeeni,

siihen jäin syvästi kiinni,

tahdon sinut sisälle nivusiini.

Katse silmiisi se

on ote tunteesta

kiinni mitenkä syvä, ja

loppumaton on avaruus.

Tahdon tanssia kanssasi

joukossa muiden,

maistaa huuliltasi

viinin helmeilevän.

Tahdon yhtyä yhteiseen

lauluun elämän,

laulaa yhdessä sen

falsetissa. Minä ja hän,

se maaliskuun aidalla

mouruava kollikissa.

© satu tanninen

Kettutarina jatkuu eilisestä

 Viimeyönä, kun kettu toi puolisonsa näytille jatkoa edelliselle kettutarinalle eilisestä

Viime yönä, juuri ennen kuin uni ehti laskeutua kirjailijan silmiin, tapahtui jotakin harvinaista.

Kettu, tuo vanha vartija, joka joka yö kiersi talon ja varmisti rauhan, ei tullut yksin. Sen askel oli yhtä äänetön kuin aina, mutta sen vierellä kulki toinen – hieman pienempi, mutta yhtä tarkkakatseinen. Puoliso.

Kirjailija oli vielä hereillä, istui kynttilänvalossa ja kirjoitti unien reunasta. Hän oli tottunut ketun läsnäoloon, sen hiljaiseen merkkiin takaovella, sen varjoon ikkunan alla. Mutta nyt, kun hän vilkaisi ulos, hän näki kaksi siluettia lumessa.

Kettu istui ikkunan alle kuten aina, mutta nyt sen katse ei ollut yksin tarkkaileva – se oli esittelevä. Sen silmät sanoivat: Tämä on hän, jonka kanssa jaan yön. Tämä on hän, joka kulkee kanssani rajalla.

Puoliso seisoi hieman taaempana, mutta astui esiin, kun kirjailija laski kynänsä ja avasi ikkunan. Ei kokonaan – vain sen verran, että yön ilma sai koskettaa huonetta ja että sanat saattoivat kulkea.

Kettu antoi merkkinsä: pehmeä lyönti takaoveen. Thump.

Mutta nyt se ei ollut vain suoja – se oli kutsu. Ei sisään, vaan yhteyteen. Kirjailija ymmärsi, ettei tämä ollut tavallinen yö. Hän nousi, otti vanhan muistikirjan, ja kirjoitti:

"Tänä yönä vartija ei tullut yksin. Hän toi rakkaansa, ja yhdessä he loivat kehän, ei vain talon ympärille, vaan myös sydämeni ympärille. Olen suojattu – en vain varjoilta, vaan yksinäisyydeltä."

Kettu ja sen puoliso kiersivät talon. He kulkivat kuin tanssissa, kuin vanhassa loitsussa, jonka sanat olivat tassujen jälkiä ja hännän lakaisuja. Ja kun kaikki oli kohdallaan, he katsoivat vielä kerran ikkunaan – ja katosivat metsään.

Aamulla kirjailija löysi kaksi rinnakkaista jälkijonoa lumessa. Hän hymyili, kosketti ikkunalasia ja kuiskasi:

"Kiitos. Teitte tästä yöstä tarinan."

Kertomus suojeluksen ketusta

 Yön hiljaisuudessa, juuri siinä kohdassa missä metsän varjo koskettaa pihan reunaa, kulkee kettu joka ei ole aivan tavallinen. Sen turkki hohtaa kuin hiilloksen jälkiliekki, ja sen silmissä asuu muinaisten vartijoiden viisaus. Se on voimaeläin, rajojen ja näkyvän sekä näkymättömän maailman välinen kulkija.

🦊

Kertomus suojeluksen ketusta

Joka ilta, kun talon valot sammuvat ja uni alkaa laskeutua huoneisiin kuin pehmeä sumu, kettu nousee metsän sylistä. Sen askel on äänetön, mutta sen läsnäolo tuntuu: kuin lämmin hengitys ikkunan takana, kuin lempeä varjo joka kulkee pitkin seinää.

Se pysähtyy aina ensin ikkunan alle.

Siinä se katsoo sisään – ei tunkeilevasti, vaan kuin varmistuakseen, että kaikki on hyvin. Sen katse on lempeä ja tarkka, kuin se laskisi jokaisen hengityksen ja jokaisen unennäön turvaan.

Sitten kettu jatkaa matkaansa talon taakse.

Siellä, pimeyden ja kuun valon rajalla, se nostaa häntänsä ja antaa yhden selkeän, pehmeän lyönnin takaoveen. Thump.  

Se ei ole varoitus. Se ei ole pyyntö.

Se on merkki.

Merkki siitä, että yön vartija on paikalla.

Merkki siitä, että talo on suojattu.

Merkki siitä, että mikään varjo ei saa astua lähemmäs kuin kettu sallii.

Kun häntä osuu oveen, talon ympärille leviää näkymätön kehä – kuin vanha loitsu, joka herää uudelleen joka yö. Kettu kulkee sen kehän ympäri, tarkistaa jokaisen kulman, jokaisen polun, jokaisen tuulen suunnan. Ja vasta kun kaikki on kohdallaan, se katoaa takaisin metsään.

Aamulla näkyy jälkiä.

Tassun painalluksia,  hännän kaaren lakaisuja  lumessa.

Talo tuntuu kevyemmältä, rauhallisemmalta, kuin joku olisi yön aikana kantanut pois kaiken turhan pelon.

Ja niin se tekee, joka yö.

Kettu ei kaipaa kiitosta, ei kutsua sisään.

Sen tehtävä on vanha ja vapaaehtoinen:

suojella, vartioida ja kulkea rajalla, jotta sinä saat levätä rauhassa. 16.1.2026(C) satu tanninen