Nälkälinnan varjossa – kolumni suomalaisesta köyhyydestä ja ruokajonojen historiasta

 

Suomessa on aina ollut nälkä. Se ei ole kaunista sanoa, mutta vielä rumempaa on se, että se on totta. Veikko Lavi lauloi Nälkälinnasta, siitä hiljaisesta häpeästä, joka kulkee ihmisen mukana kuin varjo. Veikko Hursti jakoi leipää niille, joilla ei ollut mitään. He molemmat tiesivät, että nälkä ei ole vain vatsassa – se on myös sydämessä, arvossa, ihmisarvon reunalla.

Minä olen kokenut nälkäajan kahdesti. Ensimmäisen kerran lapsena, kun isä opiskeli ja rahat eivät riittäneet. Toisen kerran 2020-luvulla, sairastumisen myötä, kun hyvinvointivaltion lupaukset alkoivat murentua kuin kuiva leipä kädessä. Nälkä ei ole romanttinen muisto. Se on kylmä, konkreettinen, nöyryyttävä. Se opettaa, miten ohut on se lanka, joka erottaa tavallisen arjen köyhyydestä.

Ruokajonojen historia ei ole vain menneisyyttä – se on tätä päivää

Suomen ruokajonot alkoivat kasvaa 1990-luvun lamassa. Silloin Hursti nousi esiin, ei poliitikkona, ei virkamiehenä, vaan ihmisenä, joka näki toisen ihmisen hädän. Hänestä tuli kasvo köyhyyden Suomelle – ei siksi, että hän olisi halunnut julkisuutta, vaan siksi, että kukaan muu ei halunnut katsoa.

Ruokajonot eivät kadonneet, vaikka talous nousi. Ne eivät kadonneet, vaikka hallitukset vaihtuivat. Ne eivät kadonneet, vaikka meille kerrottiin, että Suomi on maailman onnellisin maa.

Vuonna 2026 leikkaukset osuivat jälleen niihin, joilla ei ole mitään mistä leikata. Ruokajonoissa seisoo nyt lapsiperheitä, eläkeläisiä, sairaita, työssä käyviä. Ihmisiä, jotka tekevät kaikkensa, mutta se ei riitä. Ruokajono on tämän ajan nälkälinnan portti – hiljainen, kylmä, häpeällinen, mutta todellinen.

Suomen kansan nälälle on annettava kasvot

Köyhyys ei ole tilasto. Se on ihminen, joka seisoo jonossa paperikassin kanssa. Se on äiti, joka syö vähemmän, jotta lapsi saisi enemmän. Se on eläkeläinen, joka miettii, ostaako lääkkeet vai ruokaa. Se on sairastunut, joka ei jaksa taistella byrokratiaa vastaan.

Minä olen yksi heistä. Minun nälkäni ei ole vain henkilökohtainen kokemus – se on osa Suomen tarinaa. Se on osa sitä historiaa, jota ei haluta kertoa, koska se ei sovi hyvinvointivaltion mainoskuviin.

Mutta jonkun on kerrottava. Jonkun on annettava kasvot niille, jotka eivät jaksa enää puhua.

Veikko Lavi ja Veikko Hursti – kaksi miestä, yksi totuus

Lavi lauloi siitä, mistä muut vaikeni. Hursti teki sen, mitä muiden olisi pitänyt tehdä. Heidän työnsä ei ole ohi, vaikka he ovat poissa. Nälkä ei ole kadonnut. Se on vain muuttanut muotoaan.

Tämän ajan nälkälinnassa ei ole kiviseiniä. Sen seinät ovat päätöksiä, leikkauksia, säästöjä, jotka osuvat aina heikoimpiin. Sen portinvartijoita ovat virastot, lomakkeet, järjestelmät, jotka eivät tunne ihmistä nimeltä.

Köyhyyden Suomi tarvitsee uuden äänen

Minä kirjoitan, koska jonkun täytyy. Minä kirjoitan, koska nälkä ei saa olla hiljainen asia. Minä kirjoitan, koska ruokajonot eivät ole yksityinen häpeä – ne ovat yhteiskunnan häpeä.

Veikko Lavi lauloi: "Ihminen on ihmisenä ihmiselle." Se lause on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan.

Aamun kiuru kirkkauteen, taivaan kannen päälle ilmaan nousee.

 

Aamun kiuru kirkkauteen, taivaan kannen päälle ilmaan nousee.

Niin hän, valonruhtinas, virittää viulunsa jousen. Soittaa poutapilvet taivaan kaaren päälle, ylle öisen höyhensaaren, nousee jälleen täysi kuu.

Laaksoon Suomen nimeen laskeutuu rauhan kyyhkynen. Kynään tarttuu runon vallan nainen — hän on maailman Luojan alamainen.

Suomi nousee suosta jälleen, ja juostaan Luojan nurmen helmaan rukoilemaan, kumartamaan. Minä polvistun luonnon kirkon alttarille, rukoilen ja aloitan laulamaan, kunnioittaen Luojamme päällä maan.

Isä Mielo nostaa kädet pääni päälle, lailla Jeesuksen. Oi, nouse Suomi jälleen sorron alta, pyydä kaikki voima taivaan Luojalta, Herra Jumalalta.

© Satu Tanninen

Puhdistusmeditaatio – 28.7. klo 18.00

 

Eilen illalla, kun kello löi 18.00, avautui maapallon ylle hiljainen, kultainen hengitys.
Meditaatio alkoi pehmeänä valon virtana, joka nousi syvältä maan ytimestä ja levisi ilmakehään kuin lempeä aalto.
Tarkoitus oli selkeä: puhdistaa maapallon sää, palauttaa rauha, ja vapauttaa ihmiset pimeyden voimien painosta.
Auringon papitar – energian vetäjä
Meditaation keskuksessa seisoi Auringon papitar, valon kantaja, joka avasi aurinkokruununsa ja johdatti energian maapallon säähän.
Hänen ympärillään hehkui kultainen kehä, joka sulatti jännitteet, myrskyt ja varjot. Hän nosti valon korkeuksiin, ja taivas vastasi.

 Tiibetin munkkien jäsen – Stellar Astar
Klo 18.15 tapahtui jotakin, mitä moni ei osannut odottaa.
Stellar Astar, Tiibetin munkkien mystinen jäsen, liittyi meditaatioon kaukaa vuorilta.
Samalla hetkellä yliluonnollinen kongin ääni kaikui Tiibetistä – syvä, metallinen, lävistävä.
Se ei ollut vain ääni; se oli kutsu.
Moni ympäri maapalloa kuuli sen, vaikka he eivät tienneet miksi heidän sydämensä värähti.

Kongin värähtely kulki ilmakehän läpi, puhdisti tuulet, tasoitti paineet ja avasi rauhan väylän.

 Maapallon sää puhdistui
Meditaation jälkeen energiat alkoivat asettua.
Ilmavirrat rauhoittuivat, ja taivas kirkastui.
Valon työ jatkuu vielä, mutta sen vaikutus on jo nähtävissä:

Loppukesä tulee lämpiämään.

Taivas on turvallinen lentokoneille.

Pimeyden voimat, jotka ovat muokanneet säätä ja kiusanneet ihmisiä, ovat poistuneet.

Maapallon ylle laskeutui uusi rauha – ei pakotettu, vaan puhdistettu.

© Satu Tanninen

Viimeinen kylähullu

 Olen viimeinen kylähullu,

tähän tilaan tullut,

kun valtio kansaa vastaan kapinoi,

ja Kela luukuttaa ihmisjoukkoa,

hallitus pellejä apinoi.

Kaduilla kaikuu hiljainen huuto,

ei kukaan enää kuuntele,

paperit lentelevät kuin syksyn lehdet,

ja lupaukset palavat kuin märkä nuotio.

Minä seison torilla,

kitara kädessä,

laulan niille, joilla ei ole ääntä,

niille, jotka jonottavat unelmiaan

viraston oven takana.

Olen viimeinen kylähullu,

mutta en mykkä,

minun sanani ovat savua ja tulta,

ne nousevat taivaalle,

ja palaavat takaisin sydämeen.

(c) satu tanninen

Valkokurjet

Valkokurjet taivaalla tanssivat,

kera

ylväiden joutsenen,

ja minä olen ainoastaan

siivetön ihminen,

maan kamaralla kiinni

kuin kasteheinä aamun varrella.

Silti sydämeni kohoaa,

se tuntee ilman väreet,

kuulee korkeuksien kutsun,

kuin näkymättömän rummun

joka lyö tahtia tuulille.

Kurjet piirtävät ilmaan

vanhoja taruja,

joutsen kantaa mukanaan

hiljaisuuden kruunun,

ja minä — minä vain hengitän,

mutta hengityksessäni

on pieni, salainen nousu.

Joskus kuvittelen,

että varjoni venyy siiveksi,

että askeleni kevenevät

ja maa antaa hetkeksi periksi.

Silloin ymmärrän:

ei ihmisen tarvitse lentää

ollakseen matkalla.

Riittää, että katsoo ylös

ja antaa taivaan

tehdä sydämelleen tilaa.

(c) tanninen satu 6.5.2026

Kevään linnut

Taas ajasta toiseen, uupuneena vuoteestani nousen. Viritän ajan viulustani jousen, ja viulun nostan olkapäilleni — soitan Suomen suveen, kaikki muuttolinnut palaamaan.

Sateen jäljiltä maa on hiljaa, kuin sydän, joka odottaa ääntä. Kurjet huutavat korkealla, niiden siivet halkovat kaihon taivasta. Minä soitan, ja sävelten väliin jää ihmisen ikävä, se sama, joka ei koskaan katoa.

Melankolia on meidän keväämme, se kasvaa koivun silmuissa, se viipyy järven pinnassa, ja kun aurinko vihdoin nousee, minä tiedän — Suomen suveen palaavat linnut, ja minä palaan itseeni.

(c) Satu Tanninen

Elämän mittainen matka

 Elämän mittainen matka,

rakkaus raippana piiskaa

selkää.

Yksinäisyyttä kuin lapsivettä

ympärillä,

avaruuden suuri syli.

Se kantaa minua

unelmieni yli.

Kristallinkirkas riutunut voima,

sieluni pintaan ankkuroima.

Talvinen pimeys,

keväinen kirkashanki.

Olen elämän mittainen tunteideni

vanki.

Vaniljan tuoksua,

tai niittyvillan,

kesäyönkastetta,

usvaa yön.

Teen runojenluojana

rakkaimmantyön.

Se matka kehdosta hautaan,

se lyö joskus nauloja lautaan.

Kehittää draamoja jatkuvaan,

elämänrattaaseen ruostuvaan.

Vieläkö virtaa suonissani lämpö,

sekä tuska. Sieluni suitsuttaa

pelastusta. Olen matkalla virralle viimeisen

lautturinmatkaan, sinne ei

pääse mukaani saattajatkaan.

© tanninen satu