Minä olen tässä

Kyyneleet kuin hyökyaallot silmistäni,

alas poskilleni valuu taas.

Lokakuu se huomenna, jo lohduttaa.

Saapuvat taas sateet, peittävät jäljet kyynelten.

Minä olen tässä nyt, kuin haavanlehti värisen,

ja voimakkaasti palelen. Ne ovat nämä sanat,

jotka huuliltani valuvat, ja aika ylös mantraa

kirjoittaa. Niin kauan kunnes saapuu aika,

jolloin voin kaikesta irti päästää, luovuttaa.

Aikaa on, syksy maailman hämäryyteen kietoo taas.

Nousen ylös lailla viulunjousen, sisälläni

sielu melankolista bluesia soi.

Luonto lahjojaan tuhlaa, syksy odottaa ruskajuhlaa.

Elämässä kiinni

Elämä lakkaa jo lyömästä minua.
En enää tahdo vavista iskujesi alla.
Tahdon olla vapaa, lentää kotkansiivin
taivaalla pilvien alla.
Tänään päätäni mä vaivaan,
ajattelemalla, ajan akseleiden
jatkaessaan spiraalinmuotoista
liikettään avaruuden ikkunan takana.

Putosin hevosen selästä, Odinin hevosen,
se tästä villistä elämästä.
On noustava heti jälleen ratsuni selkään,
mutta huomista tänään täällä pelkään.
Tahdon nousta vielä ylös tähtiin,
linnunradanaidalla tähdille vilkuttaa.
Sitten ei haittaa jos ,ratsuni
jälleen nilkuttaa , tai pakenee.

Aika jo ylitseni ajoi, rakastuin se tunne
ei minusta katoa kai milloinkaan.
Se sisälläni niin kauan palaa,
kunnes on aikani silmäni ummistaa.

Sinistä bluesia

Keskustelen kanssa itseni,

tunnen itseni niin vanhaksi.

Joskus olo on kuin liikaa

puhalletun ilmapallon.

Aikamatkat ne sisälläni teen kallon.

Päivät viikoiksi kuin helminauhaksi

pujotetaan, vuodet seuraavat toisiaan.

Rakkautta en löydä mistään, vaikka

sitä toisille liikaa tuhlaan.

Kuka nostaa ylös voisi runoilijan

itsesääliin langenneen.

Sunnuntait haikeinta on elämässä,

sinistä bluesia sitä kannan sisälläni.

Maailman paras

Minulla on naamakirjassa ystävänäni

se lapsuuteeni sankari. Hänen aseena

vain kamera, ja lapinluonto on.

Maailman paras lastenhoitaja,

se on aikuisen muistoissa, kuin

jollekin karatessa mustavyö.

Aika ei aina kaikkia muistoja elävältä syö.

Silti ne vuodet elämän, meitä täällä

piiskaa, ruoskalla joskus kasvoille lyö.

Silloin muistot Revontulista lämmittävät ,mielessäni

lapin valoisatyöt.

Harrastuksena myös valokuvaus

https://youpic.com/user/sofiatanninen

En tiedä olenko hereillä

Raunioiden takaa nousee taas yksinäinen

pariton kuu. Niin yksinäinen on se hän,

joka rakkautta todistaa saa niin monen ystävän.

Ympärilleen katsoo se ja aistii uuden elämän,

alla taivaankaaren valtavan. Missä olisikaan se

rouva kuu, pallonmuotoinen punahuulinen naurusuu?

Kesä olihan se äsken tässä, mutta kuihtui jo pois.

Lämmin sää, jos se täällä meillä aina olla  vois.

Silloin ei kukaan enää kuumaa teetä koskaan juoda vois.

Minä olen se kesykyyhkynen, parvessani ainut

joka en ole parillinen, nokkimisjärjestyksessä se viimeinen.

En taas tiedä olenko ollut aina hereillä,
vai meninkö joskus nukkumaan.

Se sama väsymys, sisälläni sijaa etsii, minkä jostain

muistoista eilisen, takaisin kuvasti peili eteisen.

Mieleni sen lyhytlento välissä sanojen kliseisten,

siinä onko tie , ja totuus, unelmat eilisen.

Usein yksinäisyys sisälleni kaivaa kuoppaa valtavaa.

Ystävää rinnalleen, kaipaa nainen sanallinen,

silloin kuin lihallisuus jostain vallan kahvasta osaa puristaa.

Outo hypnoottinen tuijotus, sitä kaipaa sisälläni asuva

taivas, sekä rakkauden keinuvamaa.

@ tanninen satu

Sadepisaroidenrytmi

Minä vetäydyn reviiriin, tämä suljettumaailma, kirjailijan käy

kaikki aina niin. Laitan riimit riviin, vertaan kalliota suuriin kiviin.

Soinnut tanssivat, kuin karhut unestaan heräävät, kevään valonsäteet kiinni kerätään.

Kerran vuodessa vain on kevät, sylissäni. Hän keväänraivaaja, mies oikukkain,

on aina mielessäni. Sisälläni piilossa asuu, se kaipaus joka salattuun

rakkauteen keväisin kiedotaan. Kesän yli sisälläni kannan toivoa paremmasta,

onnesta oikukkaasta unelmoin. Syksyn tullen taas sen huomata voi,

kuinka yksinäisyys, epätoivonkellot sisälläni kuminoi.

Haaskalinnut ne rämpii suossa, jossa ei yhtään lakkaa enää olla voi,

epätahtiin sadepisaroidenrytmi veressäni, sisälläni se soi. 

Raja-jooseppi 2 puhtaaksikirjoitettuna

Joosef-Juhon poika Sallila : (*1877 –1946)
Raja-Jooseppi syntyi Parkanossa Kuivasjärven kylässä. Raja-Jooseppi kulkeutui Pohjois-Ruotsin malmikenttien, Amerikan, Kittilän, Kolarin ja Ruijan kautta Luttojoen rannalle, jonne hän asettui tulevan vaimonsa Tiltan kanssa syksyllä 1914. Paikka sopi hyvin Joosepin suunnitelmiin, joihin kuului mm. perunanviljely. Amerikassa ollessaan Jooseppi opiskeli maataloutta ja "lääketiedettä" siinä määrin, että saattoi käyttää taitojaan niin omaksi kuin erämaassa asuvien hyväksi.

Raja-Joosepista tuli kolttien keskuudessa suurmies. Raja-Jooseppi tiesi keinot miten pitää pedot poissa porotokasta. Hän voiteli kenkiensä ja suksiensa pohjat öljyllä ja kiersi kolttien porotokkia. Koltat maksoivat Joosepille "petorahaa" poroina. Raja-Jooseppi piti aitassaan monipuolista tarvekauppaa seudulla porotokkien kanssa liikkuville koltille. Asiakkaat maksoivat ostoksensa joko poronlihalla tai tuomalla vuonnelon tai urakan Joosepin taloon. 
Raja-Jooseppi tohtoroi ahkerasti kulkijoita. Joosepilla oli monipuolinen lääkevarasto mm. kasvislääkkeitä, joita hän valmisti itsekin. Jooseppi paransi seitsemän kuukauden hoidolla erään potilaansa paleltuneet jalat, jotka lääkäri oli määrännyt amputoitavaksi. 

Vauraudestaan huolimatta Jooseppi oli vaatimaton mies. Hän ei antanut muuttaa edes pirtissään olevaa maalattiaa. Talvisodan syttyessä Osasto Pennasen joukkoja ryhmittyi Raja-Joosepin alueelle. Jooseppi toimi oppaana ja piti pirtissään suojaa ja lämmitti saunaa. Raja-Joosepin Tilta-vaimo kuoli 1944 ja Jooseppi itse toukokuussa 1946. Nykyinen, sotien jälkeen rakennettu, rajavartioasema on saanut nimensä Raja-Joosepin mukaan. Olen leikkinyt lapsena useasti Joosepin majalla, kuvittelin leikeissäni millaista siellä oli Joosepin eläessä. Kirjailija Joni Skiftesvik on kirjoittanut näytelmän Raja-Jooseppi ja Tilta sitä on esitetty Rovaniemen kaupungin teatterissa.

Olin täyttänyt seitsemän vuotta, kun muutimme Raja-Jooseppiin. Aloitin siellä koulun uudestaan. Opiskelin vähän aikaa ensin kotoa käsin, en mennyt Akujärvelle asuntolaan asumaan. En viihtynyt pitkään kotona, koska kaverini Reija Eloranta Raja-Joosepista asui siellä asuntolassa. Minäkin lähdin asuntolaan asumaan. Asuntolassa puhuivat että siellä kummitteli, en kyllä nähnyt siellä yhtään kummitusta. Isommat tytöt kiusasivat minua, koska minulla oli muodinmukaisia vaatteita. Joskus he olivat kilttejäkin ja ompelivat nukeilleni vaatteita. Silloin toivoin joululahjaksi ensimmäisen barbienuken, en tiedä mistä vanhempani saivat siihen rahat, se oli silloin tosikallis lelu. Koulussa olin aina arestissa. silloin piti olla tuppisuuna luokassa, ei saanut edes käsityötunneilla kuiskailla. Opettajamme nimi oli Hertta Räty , jolla luulin silloin olevan eläkevuodet ihan lähellä. Laitoin usein nastoja opettajan tuolille.

Välitunneilla vaihtelimme kiiltokuvia ja hyppäsimme narua. Akujärvi sijaitsee Lapin läänissä Inarin kunnassa Ivalosta 6 kilometriä itäänpäin vanhan Petsamontien varrella, Raja-Joosepintien risteyksessä. Ennen tietä Akujärven kautta kulki vanha Inari-Sompio polku. Niinpä sinne kalaisan järven rannalle asettuivat ensimmäiset asukkaat asumaan jo 1700-luvulla. 
Koulu Akujärvelle perustettiin 1947. Se toimi aluksi vuokratiloissa. Vuonna 1958 saatiin uusi koulurakennus ja 55 paikkainen asuntola. Asuntola lakkautettiin vuonna 1969. Nykyään koulunvieressä sijaitsee metsikkö, jossa on hyvä retkeillä ja liikkua oppitunneilla. Pihaan kylätoimikunta on pystyttänyt kodan, jonne voimme mennä tulistelemaan. Parin sadan metrin päässä sijaitsee Akujärvi ja sen toisella puolella on lintutorni, jossa voi käydä keväisin katsomassa muuttomatkalla olevia lintuja. Viikonlopuksi menimme kotiin linja-autolla tai Eräjärvi haki meidät Wolgswaagenillaan, usein olimme porokolarissa osallisena, mutta vaikka auto meni joskus korjauskelvottomaksikin. Meillä taisi olla suojelusenkeli mukana, kun meille lapsille ei käynyt koskaan kuinkaan, selvisimme mustelmilla. Muistan talvella tehneeni lumiukkoja ja jotkut lapset särkivät ne aina, silloin isä teki minulle talomme korkuisen lumiukon, ylimmät pallot piti nostaa traktorin kauhalla. Isä kielsi lapsia rikkomasta lumiukkoa ja se sai jäätyä kovaksi pakkasen tullessa. revontulet, lat. aurora borealis tai aurora australis, pohj. ja et. napaseuduilla näkyvät öisen taivaan valoilmiöt. Revontulia esiintyy useimmin Maan magneettisia napoja n. 2 000 km:n etäisyydellä kiertävillä revontulivyöhykkeillä. Ne alkavat n. 100 km:n korkeudesta, ja niiden pystysuora ulottuvuus on tav. 20–100 km, joskus jopa 1 000 km. Revontulisäteiden pituus voi olla useita satoja kilometrejä. Revontulet syntyvät, kun Maan magneettikenttä kääntää Auringon lähettämien elektronien ja protonien ratoja niin, että ne kaartuvat kentän suunnassa. Hiukkasten törmääminen ilmakehän yläkerrosten kaasuatomeihin ja -molekyyleihin virittää ne säteilemään valoa, joka näkyy revontulina. Viheltelin ulkona usein revontulille jotka näkyivät kauniina ja pelottavina taivaalla, kaikki kielsivät viheltämisen. Koska on olemassa sellainen taikausko, ettei revontulille saa viheltää, tapahtuu kai jotakin kauheaa silloin.

Raja-Joosepissa pakkanen yltyi yli –40C , silti piti päästä hiihtämään joksikin aikaa. Sudet ulvoivat siellä, Vira koira oli minulla turvana hiihtoretkillä, se oli nähtävästi Suomen ensimmäisiä huumekoiraksi koulutettuja koiria. Sain olla joskus Viran kanssa rajanpinnassa tullissa. Revontulet olivat mahtavia siellä, silloin kuulin ettei revontulille saa viheltää. Toiset rajamiehet pelkäsivät revontulia paljon. Vira oli kiero koira, kun olimme kahdestaan. Isä käski Viran vetää minua koirapulkassa, Vira ajoi aina tahallaan isoon töyssyyn, että putosin. Sitten se juoksi ahkion kanssa karkuun, eikä suostunut ottamaan minua enää kyytiin ollenkaan. Kerran Vira pelasti minun hengen, lähdin hiihtämään tuli lumipyry vaikka oli kova pakkanen. Latu meni umpeen, etsintäpartio ei löytänyt minua, Vira löysi kumminkin ja veti kotiin suksisauvasta kiskoen. Sähkötekniikan kirjat kiinnostivat minua heti, kun opin lukemaan. Vartiorakennuksessa oli yksi hajonnut televisio, jota kukaan ei kehdannut korjata. Olin tietysti utelias ja avasin television takakannen ja rupesin tutkimaan mitä se oli syönyt. Löysin jostakin lasisulake putkia ja sain rauhassa kokeilla vaihtaa niitä kenenkään häiritsemättä, ihme ja kumma televisio rupesi toimimaan ja otettiin käyttöön.
Irwinin laulut olivat silloin pop, lauloin joskus ryysyrantaa ruokapöydässä, meillä oli vieraita ja jouduin tietysti nurkkaan. Olin kova lukemaan kummitusjuttuja taskulampulla peiton alla. Sähköt olivat silloin agrikaatilla, joka katkaistiin 21.00 illalla. Isäni oli ollut karhunmetsästyksessä mukana ja olivat kaataneet uroskarhun, jolla oli ihmeellisesti ollut mukana karhunpentuja kolme kappaletta. Karhunpennut otettiin mukaan ja niitä pidettiin aitassa, meillä keittiössä isä syötti niitä. Yhtenä iltana luin taas kummitusjuttuja, ja ikkunan takaa alkoi kuulua kauhea murina. Menin katsomaan ja joku irvisti ja murisi minulle sain sydänkohtauksen. Myöhemmin sydämeni tutkittiin, eikä siitä löytynyt mitään vikaa.

Pihamaalla oli koirankoppi, jossa asui kesykettu jonka joku rajamies oli kesyttänyt. Vira ei tykännyt siitä lainkaan. Minulla oli kolme lemmikkiä koira poro ja temppuja osaava kirjava maatiaiskissa, jonka isä oli tuonut jostakin lappalaisperheestä partiointimatkaltaan tullessa. Kissa ja koira pelasivat palloa yhdessä. Pihamaallamme kulki kuuro poro, sain sen lemmikiksi eräältä poromieheltä. Sitä ruokittiin vartioston keittiön ruoantähteillä. Poro vaelsi irrallaan vartioston ja tulliaseman väliä. Autot saivat soittaa sille jatkuvasti äänimerkki, kun se seisoi keskellä tietä eikä väistänyt ohikulkijoita. Harrastin talvisin isän kanssa avantouintia, siihen asti kunnes sain keuhkokuumeen ja selkäytimestäni löytyi tuberkuloosibakteereita. Pääsin isän kanssa joskus pitkillekin vaelluksille, kerran lähdimme autolla kalaan jonnekin Lemmenjoelle. Tie oli huono ja savinen. Ollessamme kalassa isän uistin tarttui johonkin joenpohjaan. Joki oli matala joten hän lähti kahlaamalla ottamaan uistinta irti pohjasta. Silloin hänen kimppuunsa hyökkäsi suuri hauki, joka puraisi häntä pohkeesta. Lähdimme kiireellä jonkin ajan
kuluttua ajamaan kotiinpäin, isän olisi päästävä Ivaloon lääkäriin. Alkoi sataa kaatamalla ja savinen tie muuttui hankalaksi ajaa. Isän jalkaan koski kovasti, joten hän ajoi vahingossa johonkin pahaan saviuraan, juutuimme siihen kiinni. Yritin työntää autoa, mutta eihän minulla ollut voimia. Isä rupesi työntämään ja pääsimme irti. Minun oli pakolla opeteltava siinä tilanteessa ajamaan autoa. Jäimme vähän väliä jonnekin kiinni, yhdenkerran kun isä oli työntämässä auto irtosikin kuin raketti ja
ajoin lähimpään puuhun. Onneksi ei särkynyt kuin yksi umpio. Pääsimme joskus viimeinkin kotiin, ja Eräjärvi lähti viemään isää Ivaloon lääkäriin. Kalanpuremaan tuli myöhemmin vyöruusu isä sairasti sitä jalkaa vuoden. Lääkäri määräsi jalan välillä jo amputoitavaksi, koska siitä hävisi märkimällä koko pohjelihas. Isä ei mennyt sairaalaan, söi vain penisiliniä. Tulehdus hellitti lopulta ilman jalan amputoimista. Kerran kevät-talvella pääsin isän mukaan hiihtämään, aurinko paistoi kauniisti. Törmäsimme talviuniltaan heränneeseen karhuperheeseen, jotka kellivät riehakkaina
keväthangilla. Onneksi emme olleet liian lähellä niitä, että pääsimme jotenkin karkuun.
Äidin kanssa lähdimme mustikkaan syksyllä, siltä reissulta tuli kiire pyörällä karkuun puussa olleen ahman takia Yhdellä pyöräilyreissulla törmäsimme hirveen, jolla oli vasa. Hirvi lähti takaa ajamaan meitä. Poljimme minkä kintuista pääsi karkuun, silloin pelotti tosikovasti.
Meidän asuessamme siellä Raja-Jooseppiin vedettiin oikeat sähkölinjat, olisiko ollut 1968 vuonna. Jouduimme väliaikaisesti asumaan rajanpintaan, tullien asuntovaunukoppeihin. Siellä leikin Viran kanssa juoksuhaudoissa ja löysin sodanaikaisen pommin. Yritin näyttää sitä aikuisille, mutta kaikilla oli niin kiire. Työnsin pommia nukenvaunuissa aikuiset kyselivät mitä minulla on niissä kyydissä! Vastasin en tiedä, siellä oli nukke pommin kaverina. Vira oli levoton ja yritti kokoajan ottaa pommia minulta pois siinä onnistumatta. Viimein menin sotilaskotiin ja joku kerkisi katsomaan mitä vaunuissani oli. Tuli kiire sotilaskoti evakuoitiin Rovaniemeltä tai Ivalosta tilattiin pommiryhmä hakemaan pommi pois. Jälkeenpäin lehdissä Kirjoitettiin kauhukakarasta , jolla oli pommi. Raja-Joosepissa oli lampi talon lähellä sekä sauna rannan lähistössä. Vira odotti innokkaana milloin se pääsisi kylpemään. Se rakasti saunomista ja piti jopa pesemisestäkin. Saunassa oli takka ja paistoimme siinä joskus makkaraa. Kerran meillä oli Eräjärven pariskunta kylässä ja isä innostui kertomaan erään tarinan. Isä kertoi Kittilän Hanhimaasta eräkämpästä: Yövyimme setäsi kanssa pimeän yllättäessä eräässä pienessä poromieskämpässä jossakin Aakenus- ja Yllästunturin välissä. Oli jo pilkkopimeä, ja tunturikuru oli jokseenkin kolkonoloinen ympäristö.
Kahvit keitettyämme nukahdimme heti väsyneenä patikoinnista. Yöllä heräsimme joskus kahden aikaan. Olimme yhtä`äkkiä täysin hereillä. Olin herännyt johonkin ulkopuolelta kuuluvaan ääneen. Kuulimme Setäsi kanssa kuinka joku kiersi kämppää ympäri. Kulkija pysähtyi aina välillä ikään kuin kuuntelemaan. Sytytin tulitikun. Näimme ikään kuin tummana hahmona jonkun ulkona pienen ikkunan kohdalla. Katsoimme toisiamme pelokkaina jonkun aikaa, kunnes setäsi nousi ylös, otti luodikon seinän viereltä. Hän työnsi oven auki ja katsoi pimeään yöhön karjaisi samalla:” Jos siellä on joku, tule paikalla tänne kädet ylhäällä!” Silloin näimme jonkun hämärän hahmon liikahtavan ja katoavan pimeään ja synkkään korpikuusikkoon. Kuulimme vielä jonkin aikaa loittonevien askelten äänet. Emme luulleet että pystyisimme nukahtamaan enää sinä yönä, mutta jonkin ajan kuluttua nukahdimme. Taas heräsimme äkkiä, tällä kertaa sisältä kuuluviin ääniin. Halot pomppivat kämpässä, sekä pesuvati pyöri pitkin lattialautoja. Sytytin valon taskulamppuun, laitoimme tulen uuniin. Naulasin vadin pohjasta läpi pitkällä Naulalla lattialankkuun kiinni. Yritimme nukahtaa vielä ja juuri kun olin nukahtamassa. Setäsi kuorsasi jo. Halot alkoivat lennellä pitkin kämppää ja vati oli irronnut lattiasta ja pyöri taas. Niskavillani nousivat uudestaan pystyyn. Oli olo kuin joku olisi kulkenut hautani päältä. Setäsi heräsi kolinaan, aamu alkoi jo hämärtyä. Olisi ollut nälkä, mutta emme uskaltaneet jäädä kämppään aamupalalle. Päätimme syödä matkalla myöhemmin. Lähdimme kiireellä pois paikalla. Katsellen samalla kämpän ympäristöä, mutta emme havainneet mitään jälkiä pehmeässä sammalikossa. Minulle jäi se täysin mysteeriksi. Mutta en usko mihinkään yliluonnolliseen ikäni, toisin kuin setäsi. Yritin sedällesi vakuuttaa ulkonaliikkujan olleen hirvi tai karhu, mitään jälkiä ei näkynyt. Sisällä sattuneet tapahtumat yritin unohtaa ja laittaa painajaisunien aiheuttamiksi. Kämpän lähellä oli tapahtunut eräs murheellinen tragedia joitakin vuosia aikaisemmin. Lähettyvillä asui silloin joku metsään erakoitunut mies. Hän ampui itsensä ison korpikuusen alle. Hän oli tehnyt itselleen ikään kuin jonkinlaisen hautakammion peittelemällä itsensä ikikuusen tyvelle oksilla naamioiden niin, ettei mitään näkynyt ulkopuolelle. Mutta luonto kaikessa viisaudessaan joskus järjestelee asioita, niin joku metsänelävä oli kiskonut miehen kengän näkyville, ja ruumis löytyi. Setäsi on taipuvainen yhdistämään erakon kohtalon jotenkin yöllisiin ääniin. Väittää onnettoman kummittelevan, se siitä tarinasta. Se kämppä josta isäni kertoi on Karvaselän kämppä . Se sijaitsee Hanhimaasta Ivaloon menevän tien varrella noin 50 m tienlaidasta Mukavia muistoja on kun sain käydä isän kanssa joskus Nellimissä Inarijärven rannalla, vaarojen ja järvien kainalossa sijaitsevassa monikulttuurisessa kylässä kohtaavat suomalaisuus, inarinsaamelaisuus ja kolttasaamelaisuus. Asukkaat, joita on n. 250, ovat 
Inarinsaamelaisia, kolttasaamelaisia ja suomalaisia. Elinkeinoista tärkeimmät ovat poronhoito, metsätalous. Nykyisin myös matkailu tuo lisäansioita. Kylässä on kauppa .Nellimin aluella on Virtaniemen rajavartioasema. Raja Venäjälle ei ole auki. Tie kuitenkin jatkuu rajan yli aina Petsamoon saakka.


 

Kourallinen hiekkaa

Kimmeltävät tähdet, sinä yöhön yksin lähdet.

Kourallinen hiekkaa, sormieni välistä syksy yönä,

tuuleen päästän sen karkaamaan.

Kirjailijan karu kotimaa, Helsinki toisessa päässä

Nuorgamia pelinä heijastaa. Kotimaanmultaa

kynsieni alle talveksi murun sitä piilotan.

Nyt on ainoastaan syksy kanssani sylityksin, muuten olen

liian yksin. Meidän piti yhdessä saada kesä, ja

hiekka kukkimaan. Se aika kului jo pois, saapui

syksy syyssateineen, minä piiloon viltin alle meen.

Missä lentää satakieli

Hän mies kuin paholainen katsoi minua,

kuin halpaa makkaraa sai sisälläni epätoivonkellot soimaan.

Niin kuin energiasyöppö nälissään,

hän imi sielustani iloa, ja valovoimaa.

Surmasi sisältäni sen, äänen satakielen viimeisen.

On vain tämä hetki tässä, ja nyt sateenkaari

taivaaltani on pois hävinnyt. Jo sulkeutuivat

verhot kauneimmanparatiisin, Eeva elämänpuusta

omenan anasti. Käärme korvaansa, kun sanojaan

kuiskasi. Aatami aittapoluilla siemensi

salaista elämää. Suo kuokkansa, ja Jussinsa sai.

Syntyivät katajaisen kansankorpisoturit,

veli veljeään vastaan taisteli. Pontikkaa Ryysyrannan

Jooseppi keitti, ja maisteli. Oi suloinen Suomenmaa,

ei vettä rantaa rakkaampaa. Missä on oksa sen

viimeisen kummajaisen, missä laulaa maailman

kaunein ääni, missä lentää satakieli ylläpääni?

Alku Kalevalan

Kuka surmasi satakielen, kuka toivoi

mykkyyttäni, kuka vei sen kielen?

Maa aikojen alussa, merestä nousee luoto.

Kari kaveriksi pohjasta ponnistaa.

Avaruuden galaksilla eli esiäiti satakieli,

kaiken äänen tähdistä, kuista sisällensä salaa nieli.

Niin syntyi maailman kaunein lauluääni,

se kiiri korviin Jumalan, joka hihojansa ylös kääri.

Päätti luoda maapallon, sisälle avaruuden samettisen

mustankallon. Puhalsi itiöitä keuhkoistaan,

sai aikaan alkuräjähdyksen.

Niin syntyi myös Suomenniemi, Väinämöisen

meille synnytti yhdestä itiöstä, antoi miehelle

hauenleukaluut, sanoi soita vaka Väinämöinen.

Soita niin että syntyy ilman immet, nuoren neitsyen

vaimoksesi saat, kunhan soimaan saat hauenleukaluut

voimakkaat. Se oli alku Kalevalan, alku Suomenmaan.

Lokakuuta kohti

Yö vain kuuta tanssittaa, alienit piiloutuvat galaksien taa.

Emme usko, elämään älykkääseen, se liian pelottavaa on.

Vihreänmaan alla on paikka manalalla.

Lokakuu se kyynelhelmin vaatii lohdun.

Äitimaa nyt mahonosan ottaa saa, luonto ei tahdo synnyttää.

Maaäiti sulkee kasvamisenkohdun, minä ajatusteni sisälle unohdun.

Ikävä sanaton

Helppoa on hiljainen olla, mennä virran mukana HURMOKSEN.

Kyynelten kautta, kulkee matkani tää, kalloni sisällä yksinäisyys jyskyttää.

Voimarakkauden, yhdellä suurella riidalla iäksi pois pyyhittiin.

Ei ymmärrystä miksi muistot likaa satuttavat jälkeen vuosienkin.

Rakkaus se oli kuin lentohiekkaa kukkapurkissa sylissä tuulen.

Yhä vain naurusi, äänesi korvissani kuulen.

Jäljelle jäi vain ikävä, sanaton, missä kaikki lohtu onni on?

Ruokajonon viimeinen

Sade rummuttaa pimeydestä ruutuikkunaan.

Pimeydenvalta yöllä kääntää kylkeään,

minä varjoissa ajattaren tanssivan öisin nään.

Vallankumousta me suunnitellaan, tahdon olla

anarkisti viimeinen hippinaisten yksinäisten.

Kaikki toisin tänään on, raha painaa meidät polvilleen.

Ruokajonoon astun, joukkoon viimeisten.

Nälkä riimit sanat saavat tanssimaan, minä

palan vanhaa leipää pussiin saan.

Tiedän kyllä sen miltä tuntuu olla ruokajonon viimeinen.

Sointulaan

Yö kuuta kuljettaa, niin monta alienia voi piiloutua avaruuden galaksien taa.

Me usko emme älykkääseen elämään, se meitä liikaa pelottaa.

Alla vihreän maan, on valtakunta viimeisten kadonneitten ihmisten.

Kohta saapuu lokakuu, sydämeni ympärille villasta huovutan, lohdutuksen pallon lämpimän.

Lokakuu se sisälläni saa sammuneen kekäleen suureen liekkiin

roihuavaan, jos uskallat vain siihen hiileen puhaltaa.

Päivät niin kuin varisparvi , ne sisälläni harmaana laahustaa.

Sinä voit vielä saada minut kiinni, voit ajatukseni saavuttaa.

Käsi kaipaa kättä kiinni tarttumaan, minä kuljen yksinäni Sointulaan.

Lokakuu se mollisoinnut saa sisälläni sykkimään.

Sisältäni kuuluu ääni tää, rapiseva kipsi kasvoiltani

saa sävelet mollisointujen, minä Sointulaan kuljen ontuen.

Ikävä rakkautta

Ikävä rakkautta, se kurkkua kutittaa, ja kuristaa.

Sä olet nyt lokakuskina Kiteen korvessa.

Me Paronittaressa istuttiin, sitä ei ole enää olemassa,

se löi luukkunsa kiinni. Sinä kesänä kauan sitten

rakkaus villinä versoi vihreässä kesäpellossa.

Minä kirjoitin hänelle kirjan, hän oli minulle yönruhtinas.

Se kirja sai miljoonalukijaa, Amerikan kaduilla se kirja

tuulessa lentää, kohti seuraavaa lukijaa.

Se tavoittaa niin monta, ajattelemaan lukijansa saa.

Ja niin moni Joensuunkadulla minulle hymyilee,

sanovat: tuolla kulkee se kirjailija joka yksinäisyydessä

piileksii, salaa lymyilee.

Maailmankansalainen

Elämä se on kuin teatteri, ilman näytelmää.

Minun ei tarvitse olla näyttelijä, minulla

on aidot tunteet, sydän sekä pää.

Vaikka sydämeni lasijauhoksi särjettiin,

ja tuuleen kaikki tunteeni lensivät pois.

Toivoa osaan, että huominen parempi paikka

täällä meille elää ois. Minä puhun mykille seinille

ne kyllä kuuntelevat, tuntuu ihan niin kuin niillä

korvat olla vois. Olen maailmankansalainen

silti Suomalainen nainen.

Minä seison omilla jaloillani 2

Niin minä tein sen, rakensin

raunioista rakkauden sen taivaan tuhkaisen.

Sanoja, sanojen perään, sirpaleita en

enää kerää. Ne ovat kaikki uudestaan

ruukkuuni liimattu, maailma uudestaan

eloon herää.

Silti se ei voi minusta poistaa sitä

yksinäisyyttä, sitä itsepäisyyttä,

joka sisälläni kytee ihan syyttä.

Se kaipaa rinnallensa suurta ystävyyttä,

ei hyväksy koskaan vääryyttä,

eikä päättämättömyyttä.

Ilman päämäärää, joka suuntani määrää,

minä kuljenko tietä väärää?

Kuka täällä liikaa häärää,

minä olen vedenkestävä,

sinun on se naamiosi pois pestävä.

Pahinta tänään, on minulle tulla sokeaksi,

liian hehkuva on karisma sinulla.

Rinnalleni tahdon kauniin menninkäisen,

tuokaa se minulle luolista pimeyden.

Minä totutan tähän valoon sen,

tulen vain toimeen kanssa sokeiden.

Minä seisoin omilla jaloillani,

kuka minut ylös nosti seisomaan.

Kiitos hänelle suodaan, sanon sen suoraan.

Unissani kuulen aina äänen pojan Afroditen.

Hän aina sanoo: NIINKÖ unessani

tanssivat ilman immet hunnuissaan, 

perhosensiivet, harteillaan.

@ tanninen satu

http://www.bod.fi/index.php?id=1257&objk_id=1098278

Mainosta välillä

http://www.adlibris.com/fi/searchresult.aspx?search=quickfirstpage&quickvalue=Tanninen+Satu&title=Tanninen+Satu&fromproduct=False

Syksy

Armoa tunne ei yö syyskuun, uni on pois kadonnut,

sen hävitti jonnekin onnetoninsinööri.

Päässäni laulaa vain tyhmyydenkuoron

laulukööri. Syksy taas kauniin värein

luontoa meikkaa. Oravat puiden oksilla

syyskokoustaan viettää, viitaten komiteamietintöön.

Äiti hän sisällä taivaassa omenahilloa keittää.

Kaksoset heidät peitän vieläkin iltaisin

pyörittelen lämpimiin untuviin.

Syksy kasvattaa terälehtiään, ne havunneulasin

terävin koristaa. Hiljaisuus siirtyy haavanlehtiin

puusta alas variseviin.

Hyvästi

Haaskalintuparvi hetken suolla levähtää.

Nyt muuttolinnut lensivät jo pois, vaikka

syksy tänään on niin kuin kevätsää.

Minä lisää meistä kirjoitan, se on uutta elämää.

Meno se on mahtavaa, sekä villiä en kaipaa

iltaisin viiniä , en aamuisin vesilasia en silliä.

Elämän vene lähti irti laiturista, suunnan

ottaa aamuauringosta. Minun kanssani sinun

olisi niin helppoa olla sinut, löytää rauhanlaakso

hiljainen myrskytön. Minä nyt seison hiljaa

laiturilta, veneesi perään huivillani vilkutan.

Minä sanon hyvästi, en koskaan enää näkemiin.

Sinut sieluni sisälle kauneimpiin muistoihini talletin.

Syntymähumalaa

Aina tuoppini on puolillaan syntymähumalaa.

Sisälläni kannan sitä varmuutta omaa uskoa, Jumalaa.

Puolueeton sitä sisälläni omatuntoni hokee,

yhä aina uudestaan. Kestänyt elämässäni olen

kymmenet marraskuut. Ryyppyseura perjantainen

jälleen kokoontuu, vesilasi minulle vain antakaa.

Keskiyönjälkeen porukalla kotiin kantakaa.

Minä pöydällä taas tanssin, pelasin sen pasianssin.

Sain ystävät ympärilläni viihtymään,

minä nauroin aina jälkeen vitsien kliseisten.

Yksinäisyys

Yksinäisyys se hiipii yli uutiskynnyksen.

Erakkona oloa jonnekin pois pakenen.

Liftaan rekkamiehen skaniaan, hän

uponnut on syvään kuiluun melankolian.

Hampaitaan osaa enää yhteen purra,

tahtoo yksinäisyyttään ääneti vain surra.

Minä en osaa sitä panssaria hänen yltään

pois riisua, ei elämässä voi eteenpäin mennä

ellei kahleitaan yltään murra.

Minä olen onnellinen erakko, sanoiltani olen tänään liian suora.

En ole ollut nainen pahamaineinen, en ole ollut koskaan huora.

Herra Suominen hän joskus eli viikot laitamyöhäisessä.

Kotiin purjehti putkayön jälkeen, katkaisu hoitoa, niitä vuosia takaisin kaipaa en.

Voisin olla rouva Suomi, vaimo Kaavilaisen kantritähden,

epäilevästi treffeille lähden kanssa suuren rokkitähden.

@ tanninen satu

Yksinäisyys se on kuin ruskaan puhkeava syys

Minä olen kuin vuosien sileäksi hioma kivi.

Olen ylpeä juuristani, nyt Suomalainen ,halausta vailla

oleva horjuvanainen.

Yönsinessä nyt sävelmelankolinen kaipuutaan soi.

Sisälläni luo värinää vain soitto kitaran niin murheellinen.

Yksinäisyys se on kuin ruskaan puhkeava syys,

kaiken allensa voi peittää se tukahduttava yksinäisyys.

Valot jälleen syttyvät kaduille pimeille, minä

yksin kuljen , tänne syysunelmiini jälleen jäin.

Päivät ilman sinua, on kuin tyhjiöitä keskellä viikkojen.

Liian usein kuulin suustasi sanat, lupaukset rakkauden.

Niitä koskaan et pysty pitämään, minä katulampun alle

aina yksin jään sinua kaipaamaan.

Se kaipaus kaarisillan osaa rakentaa, voin saavuttaa

yksin huipun vuoren mustan noen sotkeman.

Sinun silmissäsi näen, sen miehen heikon, joka

ei voi koskaan pitää sanojaan. Sinä tulet menet

milloin haluat, samaa tyhjää sieluasi kuin luuta kaluat.

Sitä mitä et voi koskaan saada, sitä aina haluat.

Märkään asfalttiin ei ajan jälki jää, lehdet puiden

ne ylleni tuuleen leviää. Syksyn kylmät kyyneleet,

ne helminauhoiksi kaulalleni niin tahtoisin.

Kuiskaan tuuleen, voinko olla ystäväsi,

anna minulle vahvakäsi lämpimin.

Minä sinua niin kauan rakastin, niin kauan luokseni odotin.

Yönsinessä nyt sävelmelankolinen kaipuutaan soi.

Sisälläni luo värinää vain soitto kitaran niin murheellinen.

Yksinäisyys se on kuin ruskaan puhkeava syys,

kaiken allensa voi peittää se tukahduttava yksinäisyys.

@ tanninen satu

HÄMÄRÄN HYSSYJÄ TAITEELLINEN SATUKIRJA

Tänään meni painoon.http://www.suomalainen.com/webapp/wcs/stores/servlet/SearchDisplay?storeId=10151&catalogId=10051&langId=-77&pageSize=12&beginIndex=0&sType=SimpleSearch&resultCatEntryType=2&showResultsPage=true&pageView=detailed&searchForm=true&errorViewName=SearchDisplayView&searchTerm=h%C3%A4m%C3%A4r%C3%A4n+hyssyj%C3%A4

Elämää

Elämä ei ole tarkoitettu elettävän niin, että mies ja nainen

erossa toisistaan uhraavat omiaan, alla saman Jumalanmaan.

Panttilainaamot ovat täynnä sieluja, vailla omistajaa.

Niin moneen soppaan, joukkohurmoksella meidät hämmennetään.

Nyt tänään on sunnuntai, sanoja riimejä sointuja pyörittelen.

Katkeruutta sanoissani, niitä piilota, en sanottuja sanojani syö.

Kuka sen aloittaa, naisten järjettömän alistamisen.

En ole pala kylkiluuta miehenvihaisen, olen nainen

oman itsensä alamainen. Minua ei voi vangita säkein Koraanin

taikka Raamatun loitsuilla saada mudassa konttaamaan.

Ei löydy elämän sisältä, prinssiä, ei prinsessaa,

sadut ne elämänteille meille kirjoitetaan, hiukan lohduttamaan.

@ tanninen satu

Maa aikojen alussa 2

Oli maailma aikojensa alussa,

syntymässä Suomenniemi

Kalevalan kansankotimaa.

Äitimaa synnyttää,

ponnistaa poloisen tyttären,

siitä tuskasta syntyy

runotar ilman impi;

tytär Afroditen kaikista kaunein.

Unessani utuinen pala historiaa,

tunsin kuinka syntyy maa.

Merestä luoto nousee,

pohjasta kari ponnistaa.

Joutsen joutuen munasta

muodostuu, sillä on pitkä kaula,

terävänokka, joka on sen suu.

Syntyi suloinen suomenmaa maa aikojen alussa,

joutsenella unessani Suomineito ratsastaa.

Elämän mittainen matka

Elämän mittainen matka,

rakkaus raippana piiskaa selkää.

Se ei täysillä voi elää, joka elämää

liikaa pelkää.

Yksinäisyyttä kuin lapsivettä

ympärilläni, sekä avaruudensuurisyli.

Se kantaa minua unelmieni yli.

Kristallinkirkasta tai heikkoa voimaa,

sieluni pintaan ankkuroimaa.

Talvista pimeää, keväinen kirkashanki.

Olen elämänmittaisten tunteideni vanki.

Vaniljantuoksua, tai niittyvillan

kesäyönkastetta, usvaa yön.

Teen runojenluojana rakkaimmantyön.

Tämä matka kehdosta hautaan,

lyö joskus nauloja lautaan.

Kehittää draamoja jatkuvaan,

elämänrattaaseen ruostuvaan.

Vieläkö virtaa suonissani lämpö,

sekä tuska. Sieluni suitsuttaa pelastusta.

Olen matkalla virralle viimeisen

lautturinmatkaan, sinne ei

pääse mukaani saattajatkaan.

Ystävälle

Matkalaukku muistoja täynnä, siellä myös kannan ystävän taistelua

kera syövän inhottavan.

Hän on silmissäni kaunis voimanainen, niin täynnä empatiaa,

naisellisuutta voimaa antavaa.

Odotan hänen parantuvan, ja taistelusta siitä koskettavan kirjan kirjoittavan.

Aika ajoin kaikkea meille kannettavaksi annetaan.

Koskaan ei tiedetä mitä muistojemme matkalaukkuun

pakataan. Niin paljon tuskaa, vain pala rakkautta annetaan.

Tahdon kuunnella sinun ääntäsi, kuinka jälleen

laulat, taikka luet aforismin luovan, ajattelua herättävän.

Odotan sitä päivää kun, hän terveenpaperit käteensä saa,

sen päivän tahdon muistojeni matkalaukkuun tallentaa.

Nyt yhdessä kuljemme päivä, kerrallaan.

@ tanninen satu

Tunnen melankolian syksysään

Rikkomatonta hiljaisuutta, uneliaisuutta

ennen kello kuutta. Ilta se varjot luo ikkunaan,

pimeys hiljaisuutta kasvattaa.

Minä valmis olen jo luopumaan,

ei mitään, ei ketään, jota kaipaus sylissäni kannattaa.

Minulla on sielussani reikä, josta pois

kaikki onni pääsee karkaamaan.

Sydämeni palaa viimeisellä liekillä,

sitä käryä ei haistaa kukaan voi.

Enää ei banjo käsissäni soi,

kukaan ei enää kaipaa minua ,

miksi minä kaipaan sinua kuitenkin.

Liian paljon surua, ja liian myöhään.

Varjot sisälläni valtaavat kaiken,

tunnen melankolian syksysään.

Tumaa sinistä bluesia

Sinä minulle ojensit ruusun mustan sen,

se oli merkki loppuun kuluneen rakkauden.

Minä sydämeni lyönnit silloin muuttuivat

ahdistaviksi, kurkkuun nousee katkerat palat eilisen.

Tunteet sisälläni ne velloviksi myrskynlaineiksi

muuttuivat, palapelin täydellisen palat pois hävisivät.

Taivas ylläni on mustanpuhuva, sielu sisälläni

tuskan verille raastama. Sydän sisälläni

epätahtiin lyö, maailma ennen kirkas niin,

nyt päiväkin on ympärilläni kuin mustin yö.

Nyt on aika bluesin sen, sitä soittaa tulevaisuus,

ja katkerat muistot eilisen.

Tuhottuego peilikuvastani minulle irvistää,

sädekehäni kuin rautavanne päätäni kiristää.

Sinä minulle ojensit ruusun mustan sen,

se oli merkki loppuun kuluneen rakkauden.

Minä sydämeni lyönnit silloin muuttuivat

ahdistaviksi, kurkkuun nousee katkerat palat eilisen.

En erota päivänvaloa keskeltä pimeyden.

Katkeruus vallannut on elämästäni entisen maun suloisen.

Tähtitaivaskin ylläni pimeni, musta-aukko

kai kaiken kirkkauden taivaaltani pois söi.

Taas saapui uusi aamu, enkä missään iloa nähdä voi.

Bluesia tänään, se on tummaa, sinistä,’ sisälläni soi.

Katson kuvaasi inhoten, kuinka voitkaan

olla hän, joka aina minua loukkaa eniten.

Ikiroutaa

Suru sydämeeni sijasi petinsä

upottavan , siihen minä uneen

nukahdin. Kyynelhelmin tyynyliinani

yöllä koristin. Kuoli pois kaikki haaveeni,

ei mitään sisälleni jäänyt joka iloa

voisi saada silmiini hohtamaan.

Odotan hallaa, piirtämään kukkiaan

sieluni pimeään ikkunaan.

Nyt elämä on yhtä ikiroutaa,

liian jäätävää elämää,

en missään lämpöä nää, vain

kylmää puuduttavaa ikävää.

Jääkausi se kai tahtoo jäädä minun

elämääni. Ympärilläni aukeni

valotonaamu, pihamaalla tanssii vain

surullinen haamu.

Tahdon surustani irti päästää

Mistä on tehty naiset pienet, surulliset myrkyn nielleet?

Käsissäsi oli ihmiskunnantulevaisuus,

sinä tuuleen päästit karkaamaan sen.

Nyt minä yöllä istun yksin, sylissäni on

märkyys vuotavien kyynelten.

Mikä tarkoitus kaikella on,

ihmisyys sisältämme kaiken rakkauden

pois karkottaa. Yön pimeys, se

vain sisälläni melankolista molliasteikkoa soittaa.

Olen niin kuin leija narussa narsistin,

puuhun kiinnitarttunut, särjetty ryppyinen

järjensuunnan elämästäni kadotin.

Oi kuinka kaunis oli joskus maa,

nyt sotkuisia leijannaruja jostain irrotetaan.

Miksi miljardit ihmiset toisistaan

ajansylissä irtautuu. Minne matkamme päättyy

missä vaanii se paratiisin petollinen mustakyy.

Mikä tarkoitus sillä on, että meidän

on mahdoton, maailmanpahuus sieluistamme

karkottaa? 

Minne menisin, että joku kuivaisi

vuotavat kyyneleeni, ottaisi viereensä lohduttaen.

Odotan vain tässä, että aamu voisi kyyneleeni kuivattaa.

Toivon, että muistot haalenevat, tulee joku

joka tuskan, kivun läpi murtautuu.

Miksi minun sydämeni on kuin leija narsistinnarussa

vallantahdoton, maailma se on vallanmahdoton.

Tahdon surustani irti päästää, toivon että

leijani naru katkeaa, ja kyyneleeni tuuleen lentää saa.

@ tanninen satu

Tummanveden päällä

Tummanveden päällä lennetään kesäsäällä,

me levottomat sudenkorennot.

Tänään ei kukaan surua voi pyyhkiä

silmistämme pois, vaikka niin tahtoisit.

Ei tämä elämä koskaan saduksi kauniiksi muuttua vois.

Minun lasijauhoksi tuuleen lentäväksi särjettiin,

ei sitä jauhoa mikään voi enää liimata ehjäksi kiinni.

Elämä se oli vain yksi upottavasuo, minä hukuin

siihen, upposin unelmiini.

Sammui majakastani valo yönviimeinen,

kari se oli kiintotähti matkalla yönvaeltajien viimeisten.

Suru ja tyhjä musta aava elämänmertani

vain edustaa, ei missään ole tuule virettä

joka haaksirikkoisenlaivani karilta pois irrottaa.

Neiti syyskuu

Aamua väistyi jo yö, niin väsyneenä pieni sydämeni lyö.

Rakkauden ehkä päivä luokseni tuo pois mentyä yön.

Niin nainen yksinäinenkin, päivän ensimmäiseen lauluun

herää, auringon kultaista lankaa, siitä tekee kerää.

Nainen syyskyyn laulaa, joka lehdelle, jotka puut

riisua yltään saa, minä olen se hän joka syksyn putoavia

lehtiäkin rakastan.

Oi tuulet, nyt puhaltakaa, minä jokaisen ruskalehden

ne tahdon omakseni, sitten kun halla ne värein kaunein

syysloisteeseen koristaa. Sinä minulle laulun sävelsit,

lauloit niin kuin vain sulhanen laulaa voi. Morsian olen

herra marraskuun. Hän halaukseen lohduttavaan varteni

ympärille kietoo, siihen lämpöön on niin lohduttavaa

talvenviimoissa turvaan nukahtaa.

Oi tuulet, oi tuulet, nyt häävalssiin sävelet puhaltakaa,

hääpari tanssia haluaa, silloin kun pihlajat punaisin marjoineen

syksynkauneimmanpäivän kruunaavat. Niin kevyet ovat

askeleet suloisen Neiti Syyskuun, kun hän astuu

häävalssiin keinuvaan. Silloin taivaalla tanssivat

myös tähdet, sekä kuu. Punaiset huulet, niiden hurma

on kutsuvaa, kuohuvientunteidentie häävalssiin

syksyiseen hääparin kanssaan vie. Nyt alkaa hääparin

yhteinen tie, se yhteisen elämänloppuun asti vie.

@ tanninen satu

Rahattoman synnyinmaa

Ken kultalusikkasuussa syntyä saa,

hän ehkä voi onnenkultapilvellä useimmin ratsastaa.

Hopealusikan, jos kummilahjaksi saat,

niin voit ehkä nähdä, kokea pienet onnenhetket hohdokkaat.

Sitten ollaankin me ne maailman heikoimmat,

jotka toisiaan hädänhetkellä eniten tukevat.

Me ollaan niitä, joita Kela huvikseen luukuttaa.

Rikkaiden mielestä pohjasakkaa, aivan joutavaa.

Me ollaan kaikki niitä sankareita oman elämän,

ja kaadutaan taisteluissa, kunniakentillä iskelmän.

Me tunnetaan se pahan kosketus ohimoillamme,

ja niskassamme hengitys heikkojen.

Ollaan, vapistaan piiloissa koloissamme,

kera hammaspeikkojen, sillä onhan se alistamista,

jos ei ole varaa hampaitaan korjauttaa.

Niin epätasa-arvoa erilainen on, rikkaan, ja rahattoman

synnyinmaa.

Turhanpäiväistä on älykkyys

Sisälläni pieni, sekä hento ote elämänlaidasta kiinni.

Kivunpihtiote lujasti tarttuu nivusiini.

Meillä on yhteinen viha/rakkaus-suhde samaan elämään.

Minä vain pimeyden sisälläni tänään enää nään.

Turhanpäistä on älykkyys, jalat maassa, silti tasapainoa keinuttaa,

kuin laivankannella myrskyssä raivokkaassa.

Valojen ja varjojentango pimeyden keskellä,

liikkumisentunne, päätä kiristävävanne.

Neurologinneuvokkuus, viimein saapui taas aamu uus,

uusi tulevaisuus. Tämä satuttava tunne sisälläni, kivun

vellova raivokkuus. Minä hampaat puren yhteen,

hoen, kestän mitä vaan, niin kauan kunnes minut hengiltä kidutetaan.

Kiellän kaiken itseltäni

Minä täräytä sitä ilmoille en, että rakastan sinua. En kerro sitä

koskaan enää, ellet sinä ensi minulle lausu sitä kahta sanaa.

Suuni pidän supussa, mutta silmäni

sinulle ehkä kertovat, sen aidon lämpimän rakkauden.

Elämä olisipa kuin jokin aamu vuosia sitten,

vaivuin hetkiseksi niiden muistojenhuumaan.

Tänään se paljon enemmän tarkoittaa, kuin koskaan aiemmin.

Meri se on tyyni jälkeen myrskyisten vuosien.

Olen kannella kauneimman laivan, tunne sisälläni on

yhtä aikaa tyyni, sekä rauhaton.

Olisinko valmis ympyrän sulkemaan, alkukohtaan palaamaan.

Sinetillä suljen silti huuleni, en sinulle kerro tunteistani mitään.

Kiellän kaiken itseltäni, tunteet syvässä takussa.

Elämä riehuu sisälläni valtoimenaan, keritsemiä tähän sotkuun tarvitaan.

Antaudu helposti en, minä unelmiini lennän, täältä pois pakenen.

Oravanpyörässä

Oranpyörä käyntiin jää, enkä pyörivästä liikkeestä pääse pois.

Tämä elämä minut muusiksi hakkaa, rastit täyttävät almanakkaa.

Aikuisuus, se on labyrintti sokkelo aina eksyksissä, vaikka saapuu päivä uus.

Olen nainen Mannerheimin, olla puolueeton, siinä meille tärkein johtotähti on.

Nyt vain kylmä on, ja taivas aivan tähdetön. Mietin missä kaikki ne taivaan tähdet on.

Vapisen, palelen, sinulla olisi niin suuri lämmin syli,

sinne tahtoisin, jos voisin hetken levähtää. Kuka tämän oranpyörän voisi hetkiseksi pysäyttää?

Tuumitaan pohditaan

Mikä on se seuraus, mikä on sen syy,

kun yksinäisyys sydämeen joskus eksyy.

Media vain julkkisten parisuhteilla

lehtiä myy. Kuka käskee, joku kysyy.

En ole nainen niin kuin kameleontti

vaikka väriä usein vaihdan, joskus

julkisuutta kaihdan.

Elämä se joskus voisi olla hieman hilpeämpää.

Joskus sekoaa melankoliasta sielu, sekä pää.

Kysymyksiä kysymyksien perään minä

filosofin pohdintaan äänekkääseen herään.

Tuumitaan, pohditaan, niin kauan on meillä

on aikaa, kunnes koettaa se hetki, kun kirstua

viimeistä höylätään.

Värit sydämeni

Värit sydämeni ne tarttuvat puidenlehtiin

ruskasta punertaviin. Syksy saapuu taas,

minut ylpeydestä puhtaaksi riisutaan.

Minä olen kohta tuonetar, ensin hiukseni

hopeakruunun yllensä pukea saa.

Vielä naista tarvitaan, synnyttämään

tytäräitimaan, ponnistamaan potra poika maailmaan.

Routa rajaa ääriviivat sydämeni, minne

pakoon kaikki rakkaus meni, kaiho täyttää sydämeni.

Joutsenet auran kohta taas muodostaa,

Suomineito, missä immen itkuvirsikannel ?

Routaan täytyy soittaa koko maamme manner.

Kohta päivä uusi nousee taas,

minä kielet viritän kanteleeni kauneimman.

Sormet nostan kielten ylle, suljet sävelet

lämpimälle syleilylle. Tanssi taivas, tanssi maa

minä nainen soitan, laulan, nosta ylös joutsenkaulan.

Anna ilmoille äänien tulla, tuutulaulun tuonettarelle,

ilmojen immelle itkuvirren, alla talven tulevan.

Alla Otavan oikuttelevien tähtien, missä ilmatar

äitisi on, missä isäsi istuu?

Seitsemän tähdenkö alla, taivaan suurella ikkunalla.