Translate

torstai 28. helmikuuta 2013

Kaksi muukalaista



Jalat toisiinsa kiinni tarrautuneet,
nivuset himon toisiinsa niitanneet.
Niistä huomiselle sillan teet,
luot uuden sukupolvet.
Kuin hämähäkit verkkoineen,
niin aika saalistaa pareja
jatkamaan sukupolvia.
Sukupolvia toisensa jälkeen,
niin on aina ollut,
ja tuleeko aina olemaan?

Kohtaa yössä kaksi muukalaista,
kaksi tummasilmäistä lasta.
Rakastuvat, toisiinsa tarttuvat,
rakentavat ajan kaaren ylle
sillankaaren syleilylle.
Sateenkaari taivaalle nousee,
alle poutapilvien.
Minä olen se pieni nainen,
maankamaran päällä tallaan
näillä pienillä jaloillani.
Missä on se mies joka
muistuttaa minun armastani?
Kiteellä kiillottelee kivisiä kiteitä.
Uhmamielellä kävelee tiellä elämän,
toivoo jostain onnensa löytyvän.
Toivoo rauhaa vihaiselle mielelleen,
naista rakastavaa vierelleen.


Kuutamolla valvon



Kuu paistaa ikkunaan,
valo varjottomaan paikkaan
kajonsa luo.
Jälleen yössä yksin valvon,
vuoteellani kuunpurella
ajatuksissani purjehdin.
Jossain sinäkin valvot,
hetki koittaa jolloin
soi puhelin.
Sinä aina minusta uneksit,
kaipaat luokseni,
valvot vuokseni.
Aika varjonsa meidän ylle
rakensi, asetti ajattomuuden
ansan sielujemme syvyyksiin.
Meidät toisillemme tuomittiin,
erossa toisistamme kulkemaan.
Silti sinä olet puolet minusta,
minä sinun toinen puolikas.
Ei yksinämme koskaan olla
ehyitä, ei kokonaisia ihmisiä.


Kalevanpäivää



Tylsää, sekä rauhallista.
Laiskana soi taustalla musiikki.
Viattomuutta siitä on kudottava,
maaemonlapselle viitta.
Suuren kanteleen näin
ulkoseinällä kerrostalon.
Kellonvirkaa toimittaa
soitin Väinämöisen.
Karjalan-neito Aino,
kevään karkeloihin
kansallispukuaan sovittaa.
Huomenna ostetaan emolle
arkku, mustaan multaan
hänet siunataan.
Orpo olen viimeinkin,
vailla napanuoraa kiinni pitävää.
Kaupunkini on tänään suuri autiomaa,
en yksinäisyyttä voi pois sulkea.


Nykyaika Kalevalan



Vuodet antavat, ottavat enemmän.
Minä kaiken vähitellen menetän,
meidät ylpeydestä alastomaksi
riisutaan. Ennen kuin tuonen
tuvalle matkataan.
Muistelen vain aikaa, kun
sinut ensikertaa näin.
On aika riisunut komeuttasi
käsin raivokkain, silti yhä sinua rakastan.
Yhä olet timanttina, majakkana sielussain.
Mitä yhteyttä voi olla naisella Joensuussa,
taikka maassa hunnutettujen maailman.
Ollaan kaikki naisia, emme toivo
päällemme poljettavan, emme alistettavan
polkuja elämän.
Nyt on nykyaika Kalevalan kansanmailla,
uutta tarinaani kirjoitan.
Sisälläni näen sen samea ikkunan.
Siitä voin kurkistaa ulos pahaan maailmaan,
sinne missä kansakuntia riistetään.
Näen kidutetut ihmiset tuskissaan,
näen kuinka naiset hunnutetaan,
miesten vallan alle raskain korkosaappain
potkitaan, ja poljetaan.

keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Hetki



Pihakeinun luona tuulee,
keväisin tuntuu tuoksu jasmiinin.
Se silloin vie minut aistiharhoihin.
En selkääni koskaan kääntänyt maailmalle,
en seonnut aineisiin.
Minä rakkaudesta huumaannuin,
kevään häähunnun kutrilleni puin.
Joku aina taivaalle taikoi kuutamon,
silloin kun rakkaus vatsapohjalla velloi.
Kohta syntymäpäiviään viettää hän,
poika Afroditen. Hänelle sen ruusun ojennan.
Silloin vuorenkierto hetkiseksi
lukkiutuu umpeen.
Hetken tiimalasin hiekka jatkaa
valumistaan, koittaa sekin aika
kelluvan lumpeen.
Minä käperryn kuoreeni,
käyn tyynesti nukkumaan.
Ehkä kesällä hetkiseksi
herään elämään.

Pikku lettipää



Minä rakastin sinua liikaa,
enemmän kuin laki sallii.
Tuhannen runon verran.

Hiljaisuutta kuunnellen
voi kuulla jopa kuiskaavan
äänen rakkauden.

Richterin asteikko se

sinusta muistuttaa,

syntisenkomeamies.

Kai mulla petti järki,
sanoistasi, verrata voin
sinua maanjäristykseen.
Minä silloin olin taas
se pikkulettipää,
Leeviä kun kuunneltiin.

tiistai 26. helmikuuta 2013

Yön hellimmän





Yön hellimmän taas nähdä sain,
yö kauneimman unen voi joskus
katsottavaksi antaa.
Sua rakastan,
sua unistani pois päästä en.
On rakkautesi jäänyt tatuoituna
sieluni pintaan.
Sen omakseni talletin, kai
hintaan liian kalliiseen.

Yönunen hetken olin onnellinen,
olin sielultani kevyt kuin perhonen.
Kaste sä olet myös aamun sen,
mi nousee päivää nousevaan.

Jo taivas kirkastuu,
aamun pimeys soutaa pois.

Tuon katseen jossain nähnyt olen,
on silmissäsi surun kaivo pohjaton.
Kerran taas päivä kirkastuu,
hymy huulillesi pujahtaa,
niin kaunis on silloin
jälleen kesäinen maa.
Kai tuska joskus haihtua voi,
kokonaan silmistämme pois.

maanantai 25. helmikuuta 2013

Myoliinien sotaa



Hetken uskoin, että kivun
selvitän. Ei löydy sitä
myoliinien sotaan kipua
poistavaa viivaa.
Se on kauheinta tuskaa,
mitä kukaan voi kantaa,
hermoimpulssit shokkihoitoa
antaa.
Mitä silloin tehdään,
kun hukutaan kivun
kaaoksen uumeniin?
Elämää helvetissä,
milloin, ja mitä missä?
Yö ei armahda nukkujaa,
yöllä kivun takia valvotaan.
Kylkiluiden kapina,
hermojen valittava napina,
ei auta mikään, ei edes vapina.

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Suru läpi saumojen



Mitä silloin tehdään, kun suru tulee
saumoista läpi? Eikä löydy sanoja
sitä ymmärtää.
Villissä viidakossa tunteiden,
olen myllynkivi kaulassa kera muistojen.
Ei tässä elämässä minusta
tullut sen kummempaa,
vaikka tahtoisin en taistelukentällä
saa luovuttaa.
Ei auta liikunta, ei muu moni asia,
minun sisälläni on mustaa läpinäkymätöntä
särkynyttä lasia. Ei tänään soi duurissa
sydämeni soittorasia.


Rosoinen raakalauta



Rosoinen raakalauta, se on
osani minun. Sanojani usein
käännän väärään järjestykseen.
Riimeihin voimakastahtoisiin törmäilen.
Siihen törmään, ei tee pesää pääskynen.
Sanoissani voi olla mukana,
sydän, sekä pää.
Sekaan riimien, ripaus rakkautta,
ripaus surua, sekä ikävää.
Kirjoittaa kenties joka päivä
se nainen, joka raakalaudaksi mainittiin.
Tikkuja sormiin, niitä minulta saat,
sanani, kun laitan elämään.


Joskus



Joskus sisältäni pulppuaa
tulva sanojen. Sen jälkeen
voi olla suuri hetki hiljaisuuden.
Joskus, onnesta rakkaudesta
ääneen kiljaisen. Jälkeen sen
on mykkä huuto tuskan,
kaipauksen.
Joskus sattuu joka sielun
sopukkaan, sattuu eikä
lopu kipu tää.
Toisinaan mieleni on kuin avoin
tuuli, alla vapaan taivaan.
Öisin valvon, sieluani tuska
täyteen lataa, sielussani
kyyneliä sataa.
Olen puolivalmis, matkaan
lautturin viimeisen.


Käteen jäi vain tuska huomisen



Eksyin sinne betoniviikkoon.
Naisten käymälässä, joku
itkuun melkein tukehtuu.
Fiilis epätoivoinen,
putoaa pois kuormastaan.
Oli se aika, kun onni
suuteli veli Tuomastaan.
Minä olin valmis
parilliseen suhteeseen.
Alla joulun mistelin,
kuolema se peliin puuttui
miehen minulta vei.
Sen viikatenaisen kanssa
melkein suudeltiin.
Nyt sisälläni kaikki
aika on siluvei.

On yö rankka ollut,
mutta edessäni on vielä
jonkun matkaa finaaliin.
Minä siitä laulun kirjoitan,
mistä kaappaan siihen sävelmän.
Jossa falsetissa lauletaan
minä, ja hän. Minä sain
osan narrin näytelmän.

Valomerkin jälkeen
käteeni jää vain yksinäisyys.
Se sisältä saa minut
tuntemaan tuskaa viileää.
On yöni rankka ollut,
se saa hetkeksi minut
täyteen paniikkiin.
Sitten ehkä joskus,
rauha valtaa pienen sydämen,
pääni painuu suojaa pieluksen.
Unen maahan kohta haluan,
ensin nämä tyhjät laulun
sanat paperilta ylös koneelle kaluan.
Mennyttä on aika onnen maallisen,
nyt peilistä silmiini tuijottaa
silmät eilisen.


@satu tanninen

lauantai 23. helmikuuta 2013

En tahtoisi olla pariton pata-akka



Kantensa vakka valitsee,
minun kanteni myrskytuuleen
lensi aikoinaan.
Minä kanttani etsin läpi
kylmän Suomenmaan.
Perään kannen huutelen,
unissani vain kanttani suutelen.
Maaliskuu se kannen luokseni
ehkä tuo, kun sulaa jäinen virran vuo.
Kanteen vakkani on piirretty
kuva pojan Afroditen, hihassansa
sanat EI SE SATU.

Sydämeni ei ole kierrätystavaraa,
se vapauden tuulilla ratsastaa.
Kaipuunkaravaaniani ei voi
pullonpohjalle hukuttaa.
En tiedä missä meidän yhteinen
kotimme on. Kirkkaita jääkiteitä
käsissäni sulatan.
Tuli nuolee kantapäitäni Kiteellä,
kiireen keskellä joku kanteni näki.
Minne tuulet maailman se kannen
suo matkaavan.
Minulla on sielussani kirkkaita sanoja,
sanoja rakkauden rautaiselta maalta.
Lisää janoan sanoja rakkaudesta,
lemmestä luritusta, en tahdo
olla se kanneton vakka,
en olla pariton pata-akka.

@satu tanninen

Vapauden tuulet



Ei vastausta enää emon kutsuihin.
Ei raskasta liekaa nilkassa
omatuntoa orjuuttamassa.
Kokoan sotatantereelta kaatuneet
taistelijani, vapaus sisälläni kasvaa.
Se vaatii häikäilemättömien raskaiden
muistojen kuoppaamista.

Sisälläni alkaa vähitellen
puhaltamaan vapauden tuuli.
Se puhdistaa, puhaltaa taistelukentältä
haamut vapauteen.
Ei tarvitse sitoa enää haavoja.
Voin paljastaa pahimmatkin arvet.
Paljastaa ne häpeilemättä,
surra omalla tavallani.
Nämä ovat minun sukuni arpia,
minulle aiheutettuja.
Näitä minä kannan ylpeänä,
kuin tatuointeja ihollani.

perjantai 22. helmikuuta 2013

Rakkaus ja viha






Kuin kaksi kapinoivaa lasta,
ne kulkevat peräkkäin.
Viha, ja rakkaus rintarinnan
vaeltavat, välillä halaavat toisiaan.
Joka avaa sydämensä rakkaudelle,
saa olla varuillaan ettei viha salaa
livahda sisään samalla ovenavauksella.

Emmekä voi muuta kuin olla
varuillamme, ettei viha tukehduttaisi
rakkauttamme.

Äitikortti



Miinoitetulla äityyden taistelukentällä,
heikommat haavoittuneet
nostavat aseeksi äitikorttinsa.
Minulla on tällainen, minulla on lapsi,
minulla on arvovalta yli muiden naisien.
Sinulla ei ole lapsia, sinulla ei ole
oikeutta arvostella ihmistaimen kasvatusta.

Odota sitä aikaa, kun voit vetää
hihastasi äitikortin.
Egoäidit, luomuäidit, marttyyriäidit,
äidit urineen.
Sotatantereella toisiaan vastaan.
Aselepo silloin, kun joku lapseton
yrittää avata suunsa lapsien kasvatuksesta.

VELJELLENI osanotto äitimme eilisestä pois nukkumisesta



Aamu tuntuu uusi saapuneen,
minä sillan tähän päivään
heikon teen.
Poskeltani vuoksi veljen,
valuu hetken kyyneleet.
Suurinta tuskaa tuottaa
voi vain sääli ihmisten.
Olen huoneessani,
hetken surullinen.
En itke, sydämeni turta on.
Veljelleni en osaa olla
se lohduttava olkapää.
On suuri arvoitus, mitä
hän tuntee sillään.
Äidin lemmiksi syntynyt,
äidin lapsi ainiaan.
Minä veljelleni piirrän
lohduttavan jääruusun
ikkunaan. Suurta tuskaa
hänelle tuottaa päivä huominen.
On hänen aika tarttua
vallankahvaan oman elämänsä.
Jatkettava yksinäistä tietänsä.



torstai 21. helmikuuta 2013

Päiväuni mummojen



Mennyttä on aika sen,
eilisen, vastaani
katsoo tyhjä peilikuva sen.
En ole nainen epätoivoinen,
en roiku puntissa uroksen.
Sitä odottaa hän,
joka öisin minulle soittaa
puhelujaan kuolaten.

Kiiltokuva päiväuni mummojen,
ei silmissäni ole mies kummoinen.
Auervaarat yössä ratsastaa,
lihavia lompakoita naisien,
niitä hyvä on katsastaa.
En rahalla osta rakkautta,
se olkoon niin,
joukossa epätoivoisten
vain tyhmyys tiivistyy.
Ulkomailta naisen ostaa hän,
mies jolla itsetuntoa
on naista vähemmän.

Aamuyö



Aamuyöstä tunnelma, kun
viilenee, niin kenelle laitetaan
sen syy. Tulevaisuus minulta
suuren kysymyksen kysyy.
Lakanoissa yksinäisyys
tiivistyy, herätyksen
antaa taivaan kuu.

Jukka sisälläni laulaa lauluaan,
häntä kaipuun nuolet ahdistaa.
Mies niin epätoivoinen,
huulilleen nostaa tuopin
tuskien, niin kauan kunnes
hänet kotiin lähetettiin.
Syyllisyyttään myöskin
kannan, minä viaton.

Osani liian katkera joskus on.
Hänen takiaan minä erakoksi
haluan, vanhoja juttuja
yksinäni kaluan.
Kaikki valuutat on joskus siluvei,
minut kiukku sille yksinäiselle
tielleni vei.

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Ikävää


Minä aika ajoin sinusta
unta nään. Se lievittää
hiukan tätä kaipausta,
tätä ikävää. Nyt, kun luonto
taas kevääseen herää,
ja aurinko kehrää sitä kultaista
lankakerää.

Minä sinua liikaa ikävöin,
olet mielessäni ehkä
päivin öin. Siksi uneeni
saavut elämään, siinä
unessa taas seuraan elämää.
Päivät ovat yhtä mustaa
mantraa, turvallista seksitöntä tantraa.

Minun kaulassani painaa
myllynkivet ikävän,
tunnen kuinka hartiani
painuvat kumaraan.
Kuinka ryhdittömäksi
ajan myötä muutun.
Valtatiellä elämän,
minä joka kuopan,
läpi kurarapakon ryömin polvillani.

Kiinni tartuit sieluni peiliin,
sinusta sen olisin halunnut
sen isän lapsilleni.
Sen kokoelämän kestävän
rakkauden, sen heilin.

tiistai 19. helmikuuta 2013

Tie totuuteen


Ateistin aurinko kaipaa
lohduttajaa, se jaksa
lämmittää synnintunnotonta
ihmistä.
Etikkaa lisättävä elämän
soppaan, arvoja arvon perään.
Minä ne rippeet hukatusta
elämästä kokoon kerään.
Kuinka voisin sinulle
näyttää sen, tien totuuteen,
ja oikeuteen onnellisten.
Pois pyyhkiä ne väärien
saarnamiesten jättämät jäljet.
Tahtoisin ojentaa sinulle rauhan,
onnellisen sydämen.
Ihmisyyden varjoista sinä
kuiskaat minulle kysymyksen,
missä on tie vapauteen?

Sytytä valo majakkaan


Sinua kannan mukanani,
olet niin kuin vuorovesi,
välillä lohtuni, välillä taakkani.
Kaukaa kuulen nauruasi,
tahdon sitä omin korvin hyväillä.
Jostain kaikuu sävel tuo,
kauan sitten kadotettu
laulu tuo, kevätpurojen
lorina sen musiikiksi luo.

Milloinkaan ei kukaan toinen
ole suudellut sieluani
niin kiihkeästi, niin kuin
sinä aina teet.
Sytytä valo majakkaan,
ajatukseni kiertää pimeällä
merellä kehää.
Laivani on nimeltään
Haaksirikko, ajatukseni
häkkiin kahlitaan.
Kevät saapuu, häkkini
silloin avataan.


Suomeni

Se maa oli syntinen laulu,
uneksittiin laajoista vapaina
lainehtivista viljapelloista.
Vaot valittivat kylväjän
puutetta, migreeniin
määrättiin aloevera-uutetta.
Maaseutu kitui,
Eu –lihotti vieraita maita.
Elovenatytöt meikattuina
poistettu pelloilta. Lehmät
kytketty putkistoihin,
madon matka tankkiin.
Maajussille morsian,
se on nykyajan viihdettä.
Ajatelkaa voiko maa antaa
meille anteeksi, sen
että hylkäämme pellot
kesannolle.

maanantai 18. helmikuuta 2013

Aika luonnon herätä


Niin helppoa on sopeutua
silmän valheisiin.
Helpompaa, kuin
nojautua sanoihin vilpillisiin.
Halkivalovuosien me
kuvitellaan joskus valon
saapuvan. Sen valon joka
kaiken maailmankaikkeudesta
selittää, voidaan unelmissamme
se kaikki ymmärtää.
Talvi yrittää itseänsä
pitkittää, alkaa olla
kevään aika.
Aikaa luonnon herätä
riittämisiin, sitä en
vielä huomaa, en sitä nää.

Sanojenvallankumous


Mitenkä kirjailija luo nahkansa?
Irrottaa pois sen pakonomaisen
voiman luovuuden?
Ei kai mitenkään,
se on ominaisuus,
kuin raidat tiikerille.
Läikät gepardille.
Tarve kirjoittaa,
sitä ei voi luoda pois
niin kuin nahkaa.
Se sinua seuraa
kannoillasi, hyökkää
kimppuusi päätä pahkaa.

Olen väsynyt, rasittaa
tämä sanojenvallankumous.
Poistui kotoaan, se
kirjailijan kilvet kiillottava lumous.
Sanon A, se ahdistaa,
sanon P, se pois pahanko pesee?
Eivät ne katoa, soinnut,
riimit, ne raastavat pintaa.
Eivät koskaan kysy luomisen hintaa.
Minä täällä, istun kirjoittamisen
gramofonineulan päällä.
Ei sitä päätä, joka
ei hännän perässä juokse,
riivaavan villin riimin luokse.

Patajätkä

Patajätkä
Patajätkä

Blogiarkisto