Minulla asuu sielussani
surullinen cowboy.
Hän siellä rustaa
kantrilauluja,
melankolisella
melodialla ratsastaa
aina auringonlaskuun.
Minä pelkään hänen
varjoaan, joka
sieluni päälle lankesi.
Älä tyttö noin sydäntäsi
kohtele, se on täynnä
niitä turhia kolhuja.
Silloin kun höyhenenkin
liike katkaisee hiljaisuuden.
Minä pistän päähän
stetsonini, ja aloitan
laulun uuden.
Laulan laulun surullisen
kätketyn rakkauden.
Sinetöin sen sävelen,
sointujen suudelmalla.
Joskus elän vain uneksimalla,
jotkut eivät koskaan
tunne rakkautta.
Ei sielujen suurta
ystävyyttä, miksi
minut saa kyyneliin.
Sydämessäni ratsastava
surullinen cowboy.
Hän joskus kaipuuni taakkaa
auttaa kantamaan.
Niin paljon hän minua
tuki, sekä auttoi,
silloin kun minut
tulessa karaistiin.
Hän otti minua kädestä
kiinni, nosti ylös
taivaisiin.
Karhulangalla ompeli
silloin sieluni,
hänen sieluunsa kiinni.
Ehjäksi, ja särkyneeksi
yhtä aikaa minut korjattiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti