Translate

torstai 16. heinäkuuta 2020

METSÄN PIENET ASUKKAAT



Ne saapuivat hiiren hiljaa
katselivat mullasta versoavaa viljaa
kuiskivat kera tuulen
heittivät laupiaan huulen
niistä maan hiljaisista
onkaloiden asujista
minä en ollut yksi niistä
sitä ei kukaan kiistä
vaikka olin niille turvallinen
sekä tuttu niillä monella
oli pörröinen untuvanuttu
punainen pyöreä nenä
risuja puupaloja tukijäsenenä
silti kukivat he horjumatta
toisten epatiaa torjumatta
oli joku joukossa Ilman Impi
toinen suon ruhtinas Raili Rimpi
oli keijua menninkäistä kukaan
ei koskaan lukua pitänyt näistä
maahisia maa kuhisi valtoimenaan
niin kuin muurahaisia niitä
vilisi siellä sekä täällä
karvapalleroita untuvapaidoissaan
kelkkaili talvella järven jäällä
sitten olivat myös ne haltijat
hallitsijasuvut toimeliaat tontut
joista joskus joku salaa laski
osittaisten määrien luvut
ne kaikki viihtyivät navetoissa
ulkorakennuksissa kanaloissa
oli joskus joku pienin niistä
kellunut porstuan komerossa
pienessä purnukassa oli
ilakoinut voissa
niin makeaa ne rakastivat
monen piparin pienet hampaanjäljet
ihmiset hiirien rottien syyksi
laittoivat kissankynsistä
monella menninkäisistä olivat
jääneet lähtemättömät arvet
en tässä enempää kerro niistä
satujen tarinoiden sankareista

niitä nykyaikana näkee aivan
liian vähän ihmisten silmiin
ei mielikuvitusta tarpeeksi riitä.

KAUPUNKI RAKENTAA


Kaupunki rakentaa talon jos toisenkin
on niissä asuintilaa paljon
koti herran jos narrinkin
herran koti on mosaikin kehto
köyhän koti on siisti kattopään päällä
se elinehto
mosaikki on myös runouden riimettelyn
muoto se voi olla sointuvat sanat
kari taikka luoto
Raahen rannan kalliolla kuivunut
kalanruoto arkista aherrusta
romantiikkaa seassa kyllä
näen kuinka nostokurki halaa
taivasta rautakourin syleilyllä.

Verbaali voimistelu sitä aamusin
aikaisin vaadin kirjoitan ehkä sen
imelän serenaadin tai kopautan kovan
kannan oton kansalaistunne sisäinen
suominismi mikä on oikea lämmin kiitos
mikä on ristisiitos mikä nationaalismi
kuin ismi
hätäisesti pyyhkäisty kyynel käden
syrjään toimintaa tarvitsen ennen kuin
sarvet kasvavat päähän pahan ihmisen
köyhät kyykyssä jäykästi tanssivat
ripaskaa nälkä niitä heikottaa
tahtoisivat eläkkeelle tuhannet
työkyvyttömät Kelan lääkärit
kuin Hitleri kiduttavat heitä
Suomi on täynnä mustia enkeleitä.

Niin kuin kala kuivalla maalla


Katua katsoo katuva näin
hetkessä asiat ovat peräkkäin
minä keijukaisen sateessa
tanssivan näin
se ylväänä siipiään
väräytteli
on edessä satu tai
annettava latu kun sitä sinulta
pyydetään
joskus olin pimeän rajamailla
ja näin hyvän valoahohtavan enkelin
tunnen elämän karman
kuin kieron kovettuneen rinkelin
tunnen asfalttiprinssit sekä
ylpeät prinsessat päällä maan
minä lyriikkasoppaa
maailman näläisille sieluille
toreilla jaan
on otsallani sympatian kruunu
ja kesäisin variksen saappaat
jalkoihini Maa Äiti lahjoittaa
varo vihollinen seisoo
siinä pukeutuneena
mustan enkelin vaatteisiin
ja pedofiili korkeaan virkaan valittiin
ja kansa suutaan aukoo turhaan
niin kuin kala kuivalla maalla hengittäen

lauantai 11. heinäkuuta 2020

Elämän mittainen matka


Elämän mittainen matka,
rakkaus raippana piiskaa selkää.
Se ei täysillä voi elää, joka elämää
liikaa pelkää.

Yksinäisyyttä kuin lapsivettä
ympärilläni, sekä avaruuden suuri syli.

Se kantaa minua unelmieni yli.
Kristallin kirkasta tai heikkoa voimaa,
sieluni pintaan ankkuroimaa.

Talvista pimeää, keväinen kirkashanki.
Olen elämänmittaisten tunteideni vanki.

Vaniljan tuoksua, tai niittyvillan
kesäyönkastetta, usvaa yön.
Teen runojen luojana rakkaimman työn.

Tämä matka kehdosta hautaan,
lyö joskus nauloja lautaan.
Kehittää draamoja jatkuvaan,
elämän rattaaseen ruostuvaan.

Vieläkö virtaa suonissani lämpö,
sekä tuska. Sieluni suitsuttaa pelastusta.
Olen matkalla virralle viimeisen
lautturin matkaan, sinne ei
pääse mukaani saattajakaan.

torstai 9. heinäkuuta 2020

Ystäväni kirjailija Ari Kokkosen muistoa kunnioittaen


Täällä elin eilen

teidän kanssanne,

olin

veljenne, hetken

aika

pyörii radallaan.

Me kuljimme läpi

tuskaisen maailmaan.

Päivien kasvot,

joskus ilosta,

riemusta hehkuivat.

Se ehkä riittää;

sitä kylvää,

mitä niittää.

Sitä voi kirota tai

kiittää, päivien

vaihtuvat kasvot.

Kiitos, kun hetken

rinnallani kulkea

jaksoit.(c) tanninen satu



https://issuu.com/arikoo

Patajätkä

Patajätkä
Patajätkä

Blogiarkisto