Synnyin pesään pimeään,
rakkaudettomaan maailmaan.
Siinä pesässä opin kuinka,
lyönneistä yli selvitään.
Nyt on taas marraskuu,
tämä pimeys velloo
muistojani. Tallaa sydämeni
päälle, polkee sormilleni.
Tuulikin jäätävä huokaa,
muistojen pöydällä
on vain pilaantunutta ruokaa.
Minä olin se käenpoikanen,
pesästä ne pois minut,
jo lapsena pudottivat.
Olin tyttönen kuudentoista
vaan, kun lähettivät
lentokyvyttömän maailmaan.
Niin kauan maassa laahustin,
kunnes vahvat siivet kasvatin.
Nyt siipieni alla on ilmaa,
ne hyvin kannattaa.
Lennän, allani näkyy vain
rakkaudeton petojen reviirimerkitty maa.
Tuuli hiljaa laaksoissa
peltoja tuivertaa.
Minä lennän yli unenlaakson,
aamun marraskuun.
Runojen vuoro on tanssia,
tarantellaa, kera särjetyn
sydämenipuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti