Translate

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Pahuutta pakoon


Minun sydän on sanoista tehty,
jos en kirjoita mitään,
niin kuolen kai paikalleen.
Mieleni on ikuisten sanojen
vankilassa, kääntelen sanoja
niin kuin huvittaa.
Jos en tahdo tanssia kyiden kanssa
jatkaa, kukaan ei voi pakottaa.
Miksi mieleni pahuutta näkee
missä vain toinen enkeliä
kädessään taluttaa.

Jokaisen on varjeltava omaa
sieluansa, kun viha se on
meille pohjaton ansa.
Kirjoitan vielä, kun voimaa
on siellä, sanojen loputtomien tiellä.
Ei minun silti tarvitse
valhetta sisälläni kantaa,
en tahdo sitä pahuutta sisälleni niellä.


Suuren kurpitsanyö


Lailla päivänkehrän yössä
kulkee hahmo surullisen
prinsessan.
Kädessään kantaa sirppiä
elämän, kohdatessaan
kuolemanvarjon.
Hän nostaa sirppinsä
iskuun viimeiseen.
Saastuttaa sirppinsä veri
puhtaiden aatosten autiomaata,
on maankamara maata
Kainin poikien.

On tullut aika kuolleiden yön,
on aika saapua yön noitien.
On tuleva yö suurenkurpitsan,
nainen yössä kulkee
sisällään raskas mieli,
taskussaan keritsimiä kantaa hän,
sekä veristä sirppiään.
Yöllä navettaan hiipii hän,
tekee öisiä loitsujaan.

Tähtipuutarhan puutarhuri





Yksinäisyyteeni uppoan,
kuljen läpi aikaportin,
välillä maailmojen.
Opetan hiljaisuutta kuiskaamaan,
siltani vie runojen maailmaan.
Omaan maailmaani sulkeudun,
uniini pukeudun,
niitä joskus pois riisun,
kunnes olen sielultani
täysin alaston.

Illan tullen, sytytän tähtitaivaan
lamput loistamaan.
Kuulle kumarran,
vien sen tanssiin, häävalssiin.
Olen puutarhuri, tähtipuutarhan.


En ole uhri


Elämää lasitalossa,
elämä esillä lasitarjottimella,
kaikkien tuijotettavana.
Ajan armoilla, päivillä
varmoilla ratsastan,
nousen myrskyn selkään.
Jaksa vielä jonkin aikaa,
Jumalanpelko uhkaavana
sielujemme yllä.
Joukkohurmoksen matkalippu
toiseen maailmaan.

Kuoleman kanssa leikkimistä,
myoliinien myrskyt aivoissani.
Kuka sisälleni pani Jumalan
pelon, kuka tuleen sytytti
seisovan sieluni lahon kelon.
Sotilaan tytär eteenpäin
hangessa, anna mun olla
särkynyt enkeli.
Lennellä päin lasi-ikkunoita,
nousta pilviin, silloin kun
yksinäisyyden pimeä sisälleni
laskeutuu.

Anna minun olla se,
tarujen Mallet hevonen,
aikamatkalla maailmojen välissä.
Vain rakkaus sisälläni kelluu,
minä haluan nähdä hyvää,
olla onnellisempi.
Puoliteholla, vajaalla elämistä,
täytyy kasvaa, seka uudistua.
En tahdo olla se seisova vesi,
joka kolera-altaseen haisemaan pesi.

Karkaan karsinastani, lennän
päättömästi, päin ikkunoita.
Kirjoitan näitä juttuja, sekä tarinoita.
Minä en ole uhri, en jutuillani
mitään tuhri.


tiistai 30. lokakuuta 2012

Lämpöä vailla


Jäätävä on pohjan tuuli.
Elämä on vain ulappa
sankareiden saarekkeissa.
Äänettömin kyynelin
joskus itken hetkisen.
Saan juoda maljan pohjaan,
sen katkerankin,
pisaraan juon sen viimeiseen.
On usein kaunista se
mikä muistoissa tapahtuu.

Rannalla tuulee,
ikävöin lämpöä ihmisen.
Tuuli hiuksiani tuivertaa,
kiharoitani pörröttää,
ilma yhä jäätävämmäksi käy.
En huomista voi ennustaa,
en näe yön saapuvan verhon taa.


Auervaara


Auervaara on naiselle
se suurin vaara.
Mielin kielen,
hetken sitä lirkutusta
nielin. Sitten alkoivat
päässäni soida
kellot hälytyksen.
Puno mitä punot,
minulla on aivot,
järkeä täynnä
kuin pohjattomat
kaivot.
Jalat tiukasti maankamaralla,
minua ei hämätä
lirkuttelemalla.
Luottamus miehiin
vaan hävisi entisestään,
minusta
et kostunut.
En ostellut sinulle
kultaa hopeaa,
en tarjonnut
maallista mammonaa.

Kotkan siivet ajatuksiinne


Kotkan siivet ajatuksiinne
vahvoihin, ilmaan kantaviin.
Luoviin, paljon uutta antaviin.
Minä hautaan kaikki
seitsemän päivää paperitähdet
pois. Parempi vain että
saan olla elämäni oikea tähti.
Siinä ei auta mikään juorulehti.
Minä tiedän mitä minä olen,
tiedän mitä haen.

Minä näen silmilläni
hyvin, yli tämän elämän.
Yli tämän hulluuden, sekä ikävän.
En pelkää lentää yönselkään,
kera zombien. Olen nainen
tähti oman elämän, tämän
narrien näytelmän.

Minä murrun, minä kaikkeen
turrun. Hetken ryömin
tuhkassa revin vaatteeni.
Menetän hetkeksi, tasapainoni,
aatteeni. Sitten ylös
nousen, kuljen suorin ryhdein
pystypäin.

Avoin haava


Avoin haava sydämeni valtimolla
hetken ehkä kirvelee,
sitten arpi sen päälle muodostuu.
Korviltani suljen äänet
rakkauden satakielien.
Aamunkoin lasken tanssimaan
sieluuni, sanat lohduttavat
mieltäni valloittamaan.


Peli poikki


Uusi rakkauteni sammui lyhyeen,
kanavaan viskasin sormuksen tinaisen.
Saat kävellä ulos elämästäni,
kirjoitan sinut ulos nyt,
uusi toivo on sisälleni syttynyt.

Minä puhalsin pelin poikki,
silloin se temppuilu loppuu,
minua ei tanssita mitkään Auervaarat,
ne kynsillensä minulta saavat.
Olen elämässä tässä oppinut niin paljon,
aivan liikaa.
Minua ei kukaan kohtele enää
huonosti, en tanssi tahdissa
turhien lupausten.
Sanon tässä sanani viimeisen.


Me runoilijat


Me runoilijat,
sanojen riimien yhteen punojat.
Raiskaammeko suomenkieltä,
olemmeko jostain samaa mieltä.
Minä Juicea teille tarjoilen,
tekstiä naisen riimien janoisen.
Kuka viimeksi minulle sanoi sen,
lauseen lohduttavan viimeisen?

Tällä yhteisellä luovalla tiellä
tartumme sanamiekkaan.
Kera surullisen naisen,
tai miehen ovelan, tai vilkkaan.
Rakkaus satuttaa, se kiskoo
maton alta jalkojen.
Minä vielä täällä vikisen,
kirjoitan riimin kituvan,
sekä hikisen.
Mantraa elämän, mantraa zombien
kautta likaisten katakombien.
On iskenyt aivoihini epätoivo,
se riimeissäni soi nyt.


maanantai 29. lokakuuta 2012

HYVÄLLE YSTÄVÄLLE


Aikaa siitä on kun
syntyi prinsessa alle
kylmien tähtien.
Aika häntä kaltoin
kohteli siitä lähtien.
Ei elämä tarjonnut
tarpeeksi ruokaa,
rakkautta nälkää
näki hän.
Sisällänsä hehkui
hiilenä laulu
pienen satakieleen.
Ei aika saanut satakieltä
voimakkaana laulamaan.
Niin suurta julmuutta
en toivo kenenkään
kokevan mitä saa
kärsiä hän.

Loputon julmuus,
päivien tähkäpäiden yllä,
julmasti särki ihmislapsen
sydämen.
Muistan hyvin sen ajan,
kun hän jaksoi
koko kansaamme
neuvoin opastaa.

Minä häntä suuresti
kunnioitan,
ystävyyttä ojennan.
Toivon hänelle voimia
hyvyyttä päiviin loppuelämän.
Muistakaa te lapset äitiänne,
anteeksi antakaa,
jos välillänne siteet
joskus katkeaa.

Prinsessalle


Odotan lasta syntyvää,
pientä prinsessaa,
pientä tyttölasta.
Jonka aikakausi
ottaa riemulla vastaan.
Kummien joukko,
kasteelle kantaa
siunaa pientä prinsessaa.
Minä yössä valvon,
odotan uuden syntymää.

Rakkaus ja yö


Uneen aika vaipui,
heräsin, kun astuit
huoneeseen
kuiskasit rakkain.
Se syvä tunne sinuun,
minuun kiinni kasvaa.
Kutsuusi, hymyysi
vastaan vaieten.

Aamuyötä kohden
aika tiimalasimme
valuu. Aamu kauan
vielä viipyy.
Painan syliisi pään,
siihen hetkeksi jään,
yönsamettinen
syli kantaa minut
painajaistemme yli.

Kutsun kuulen yön,
kuulen kuiskeen rakkauden.


Nostalgiaa


Mari kankaansa kutoi,
mekkoja ompeli.
Niin syntyi Marimekko,
Lenita vain tennis-sukkia
tiiraili, Spede pelleili
kanssa Simo Salmisen.
Uuno verkkopaitoineen,
Suomea kiertää sai.
Minä olin pieni se
ihminen, hukassa
seassa viisaiden.

Sinä minun tähteni
sait loistamaan.
Runoja, tarinoita
kirjoittamaan.
Amatöörit parsivat
vain sukiaan,
kaivoivat navasta
nukkiaan.
Sävelmät laulujen
kuunsillassa ikuisesti
etsivät paikkojaan.

Minä pelkäsin maljaa
huulilleni nostaa,
maistaa uudestaan
sen pisaraa.
Nyt maljan juon
aikakausien muistolle.
Aika muistomme kauniiksi
kiillottaa.
Ikävä entiseen voi
joskus jonkun ihmisen
hetkiseksi yllättää.

Aika mun tähteni vielä
hetkeksi sytyttää,
sinä mun tähteni saat
taivaalla taas loistamaan.


sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Ystävyys


Toivottomuus on autiomaa,
jossa karavaanit hiekkamyrskyyn
katoaa.
Etsin tietä keitaalle rakkauden,
perille löysin jälkeen niin
monen kangastuksen.
Miehistä parhaat,
naisista sieluiltaan kauneimmat
mikä on matkamme pää?

Sateenkaarenpää ruukkuineen,
utopiaa edustaa.
Ystävyys elämänkarikoilla
Salomonin viisaudella punnitaan.
Aikamme on lyhyt kuin
silmän räpäys sen,
pienen ihmisen.

Kuljetaan yhdessä tämä
kärsimysten tie,
joka loppuun asti meitä
taluttaa. Perille vie.


Viikko


Hektisen viikon jälkeen,
minä rauhoitun.
Sunnuntaina sukellan
meidän yhteiseen lasimaailmaan.
Sen kestäväksi koetan vahvistaa.
Sanovat et jossain,
avaruudessa me kohdattiin.
Galaksilla yksinäisten.
Sinä leikit minun hiuksillani,
jäit niihin kiinni,
kesken avaruuden aikamatkan.
Maanantaina maailmaa
parannetaan.
Tiistaina ajan tiimalasi
hetkeksi hidastetaan.
Keskiviikko viikon
katkaisee, silti rinnallasi
yhä aikamatkaa teen.
Torstai toiveunta utopian.
Perjantai sille laulun lahjoitan.

Lauantaina en enää epäile, vaan tiedän
että voin kuin nainen ehjä,
kokonainen sua rakastaa.

Yön tähdet


Ne lihaksi muuttuivat,
kasteiset niityt,
satujenlaaksot.
Kuunpurjeet elämäni
veneeseen kiinnitän.
Sävellän uuden sävelmän,
missä maailman kansat
samaan sävelmään
yhtyy sekakuoroon elävään.

Elämä se on yksi huokaus vain,
sen viimeisen kuiskauksen
kuulla sain: Sua rakastan.
Hetken tie on sen suuren rakkauden,
ja askeleitteni alla tanssi maa.

Yön tähdet minulle hymyilee,
kuu tanssiin kumartaa.
Minä tanssin avaruudessa,
alla kirkkaan tähtitaivaan.
Lisää musiikkia soittaa
yön posetiivari mustassa
silkkipuvussaan.
Niin kauan tanssi samettinen
jatkuu, kunnes väsyneenä
päälle pumpulipilven nukahdetaan.


Talviaikaa



 

Hetken vielä nukkuu puoli maailmaa,
hetken vielä sataa lunta valkeaa.
Pienen hetken saan unelmissani
leijuvissa levähtää. 
Kaikki syvää untaan valvovat,
unettomat untaan palvovat.
Lokakuun loppupäässä eletään.
Talviaikaan meidät siirtänyt tämä yö,
pilvien peitossa on Otavan tähtivyö.

Niin viikot vierii ja pian on täällä kevät taas,
joulu välistä, pois eletään.
Mä sua odotin yksin päivää kaksi,
kyselin ystäviltä, maailma muuttuko koskaan paremmaksi?
Ne ystävät vain näyttivät sääliä kaipaavilta
viluisilta talven vallan alle murtuvilta.
Minä kylmän alta lämpöä yritän
maailmaan puhaltaa.
Yksinäisyyttä nyt ei enää soi
ääni vebaston, tänään
laukkuun pakkaan vaihtovaatteet,
sekä hammasharjan.
Hetki aikaa parisuhteelle tarvitaan,
en jouda pieneen hetkeen kirjoittamaan.

Kadunvarret automerta kasvattaa,
likaista on talven satavaa lunta odottaa.
Varpaita taas paleltaa.
Kansa kaamoksessa, kumartuu
viluisina alistunein askelin
aamuun vaeltaa.
Himo tuntemattomaan
kutsuu meitä tänäänkin,
päiväkirjan välissä
on kuva enkelin.


lauantai 27. lokakuuta 2012

Ukemi


Päänsisäinen ukemi,
sanojani riimiksi pukee.
Nyt olisiko jo poikaa
kahvi taikka aamutee.
Kello neljä nukkumatilta
hän kyselee.
Sisälläni soinnut valtaa
aivoista sen soivan keskuksen.
Minä mielessäni saan taas
hullun oivalluksen.

Saan sisälläni soimaan musiikin,
ja tekstit tanssivat niihin
pomppiviin säveliin.
Jostain paikkaansa kaipaa
korkea c, ja teksteissäni
pyörii yksi kulunut klisee.
Ja joskus on avattava mun pääni,
en aina tahdo olla maanhiljaisin.
Siis jälkeen alkuverryttelyn
äänihuulien, sisältäni karkaa
se kauhean korkea cee.
Särkyy kaapissa viinilasi,
ja katosta laastit alas rapisee.


TAHDON

On maa valkoinen hunnussaan,
kuin morsian alttarillaan.
On morsiamella jääkruunulla
kruunattu pää,
jäätimantteja kantaa
hän helmassaan.

Saa talven urut soittaa
häämarssiaan,
läpi avaruuden kaikuu
ääni sen.
Talvi ja syksy sanoo :”TAHDON”,
alkaa taival yhteisen jääsydämen.

Ajatusten voltti


Ajatusten voltti,
mieltäni sekoitti.
Kaatoi pinon
järjestettyjen ajatusten.
Kaatuneen pinon alta
kaivan sanan ilmaan
nostavan, ilmalaivan.
Riimit riitasointujen,
ne jostain esiin pyrkii.
Sävelmään niin duurivoittoiseen,
tekstiksi ovelasti ne pyrkii.


En ole puunukke


En ole puunukke, en kiinni naruissa.
Ei narut kannattele minua.
Minulla on aidot ruskeat silmät,
luonnollinen pitkä tukka sotkuinen.
Tulit minut luo, en naruissasi tanssi.
Minun elämääni ohjaa vain
sääntöjä rikkova pasianssi.
En ole narusta vedettävä tanssiva
marinetti, olen nainen vapaa
kahleista. Et voi minua omistaa,
et kahleisiin laittaa, et villiruusun
sielua voi irrottaa.


Nainen runojansa kirjoittaa,
ja sanat saa rivissä tanssimaan.
Levoton sydämensä liikahtaa,
silmissäni palaa vielä liekki
vaikka maailma routaa maahan lyö.

Marraskuuta kohti


Kanavan pinnalle usva nousee
kuuntelemaan, tahtoo päälleen
peitteen jäisen.
Minä kuljin rannalla yksinäisten,
tartuin käteen sun.
Sisällemme syttyi pieni liekki,
tuuli sai sen villinä roihumaan,
kohta marraskuu saa kokon
sisällämme palamaan.

Hyvää huomenta maailman,
minä näen talviunta,
kunnes uusi aamu sarastaa.
Sinun kätesi on lämmin,
sydän niin suuri sinne
mahduin minäkin.

Poika Tellukselta


Silmäni jo tottuivat hämärään,
sisälläni aamuisin 
kuhertelee runojen kyltymätön villi kyyhkynen.
Tunnen joskus äitimaan nyyhkytyksen,
silloin ohitseen lentelee eksynyt enkeli
nenäliinan äitimaalle ojentaa.

Tulkaa yönmenninkäiset pois piiloistanne,
minä valolla hetkeksi teidät sokaisen.
Minä olen planeetalta numero seitsemän,
sinä olet poika Tellukselta, aikamatkalla
jonnekin. Jossain avaruuden akselilla
yhteen törmättiin.

Yksinäinen


Näetkö levottomat kasvot jotka
katselevat harhaillen elämän
valtateillä, hämärillä
poluilla pariaan etsivät silmät.
Suomalaiset kaihosta
itkevät iskelmät.

Elämän kaihon, kaipuun sirpaleiden
joukkomarssi kapakasta kapakkaan.
Kädenpuristusta vailla olevat, vailla rinnalla
kulkijaa.
Yö soittaa sonaatit yksinäisten,
jäisestä kadusta kaikuu
kaipuun askeleet.
Yksinäinen varjo on
ainut rinnallakulkija.

POIS KOVISTA KOLHUISTA


Niin minä olin sielultani
likainen, repaleinen enkeli,
joka selvin päin kapakasta
kapakkaan lenteli.
Minä jotain aina etsin,
koskaan mitään löytänyt en.
Savu sininen täytti sielun
sen likaisen enkelin,
minä päin ikkunaruutuja
lentelin.
Elämääni tuhlasin, heitin
yli olkapääni huomisen.
Minä vältyin kiertämään
loukut rakkauden,
ansoihin lankesin
aina sydämeni särkien.
Missä piilossa oli
kaikki järki sen,
naisen yksinäisen.

Minä hakkasin minun
sydäntäni, niin kuin
likaista pajatsoa hakataan,
saadakseen lantit siitä
irtoamaan.
JEE HE LOVES ME.
Filosofiaa rakastan,
väittelyä kanssa ystävien.

Tiedän sen voima
rakkauden kuiskauksen,
repii vahvimmankin
sydämen.
Minä pyöritän elämääni,
kammesta ruostuneesta,
soi posetiivin ääni.
Olen posetiivari elämän.
Sydän särjetään,
kapakan lattialle
valomerkin jälkeen poljetaan.
Kapakan lattialla ei ole enää
valomerkin saapuessa
kuin sirpaleet.
Tupakkalaki
vei pois kaikki stumpit
jäi vain sirpaleet.
Minä keräsin pois kaikki
sisältäni särkyneet,
sinä saavuit ja liimasit
ne peiliksi rakkauteen.


perjantai 26. lokakuuta 2012

Nukkumaan


Katson kuinka hiljaa
tuuli käy,yli
sillan lumisen.
Kesä se unohti
lumeen hukkumaan,
ankan kumisen.
Minä yksin mantraani mumisen,
katson kuinka hiljaa sataa
lunta puhtaan valkeaa.

Minä olen sanojen luotsi,
karikot visaisetkin
allani edestäni katoaa.
Elämä mistä nyt laulun
sinulle kirjoitan.
Joskus soitin kieliä
kitaran, olin onnettomien
lohduttaja.
Nyt yöntuuli raapii,
lokakuista kylmää ikkunaa.
Minä kohta nukun,
niin kauan kunnes,
runoon heräävään havahdun.


Stumppasin sydämeni


Stumppasin sydämeni,
sammutin sen loputtoman
kaipauksen.
Olin valmis silmäni taas
avaamaan, uudestaan.
Sirpaleet ruukun särkyneen,
liimattiin taas uudelleen.
Nyt uutta laulua taas teen,
laulua talven rakkauteen.
Talvi jäistä routaa
vähitellen rappaa,
sillä tiilimuuria koristaa.

Löysin tieni, sinne
missä kukaan ei voilla
liian pieni ominen
unelmineen.
Kartan sinne piirrän
jäiseen ikkunaan,
otan suunnan kompassin
roikkuvaan.
Hiljalleen kanavan halki
käy jäähileiden kasvava tie.



Talvea kohti


Pilvien viulut syksyä soittaa,
sateenropinan tahdiksi
lauluuni rummutan.
Sydämessäni on kuohu veren,
ja hyljättyjen ajatusten autiomaa.
Minä rakkaudesta rakennan
vahvan sillan huomiseen.
Sisälläni on kuohuvat kosket,
sitä rakkautta on niin paljon sisälläni.
Siihen tunteeseen hukutan,
myös kaikki ystäväni.

Rakkauden sylissäkin,
sisälläni asuu hahmo
surullisen prinsessan.
Silti elämä teitä
kaikkia rakastan.
Rakastan Paronittaren
ilmapiiriä, sitä en tahdo
unohtaa. Vaikka prinssi
iltaruskon kädestä
minua taluttaa.


Tänään


Silmiin sammuneisiin,
syttyi tähdet loistamaan.
Huoneissani vielä
nurkissa asustaa,
pelko pettymysten.
Huomista odottamaan jään,
kuljen sieluni peilin
kuvastimen luo.

Aika herätä tänään
minun on,
olen nainen tuhansien
riimisanojen.
Olen yhä hiukan levoton,
keinun laineilla kohtalon.
Sateenkaarellani rakkaus
maalaa värejään.
Tänään toiveikkain mielin
päivääni herään.

Taivaanrannanmaalari
maalaa sieluni maisemaa,
minä vain katson päiväni
kuvastimeen.
Siinä kasvoni kalpeat,
juuri heränneet nään.


torstai 25. lokakuuta 2012

Valkeaan verhoudun


Valkeaan verhoudun,
lumihuntuun pukeudun.
Tanssikaa te peikot,
menninkäiset yön,
aloitan keijujen peittelyn
peittojen alle.
Pois talven kylmyyden
alta keijut peittelen.

Olen äitimaan tytär,
turkiksiin pukeudun.
Taskussani kannan
avainta satumaan,
sinne jos päästän sinut,
niin et tule näkemääsi katumaan.


PÄIVÄNKORENTO


Päivänkorento jäätynein
siivin, lensi kohti
talven turvapaikkaa.
Pois alta pakkasen,
ja ilman raikkaan.

Minä Hepokatti Heikin,
kitaran viritin,
lemmen sävelin.
Tum, tum, tum,
laulaa hän,
minä punastun.
Minä luoksensa kävelin,
siihen korjattavaan
taloon alle kuusien.
Minä ilmoille huusin,
sen parillisen kaipauksen.

Yön menninkäinen
hiipi luolaansa.
Sydämeni on rakkaudesta
puhki. Arjen ongelmat
umpisolmussa.
Minä ryömin polvillani,
syksyn roudassa.
Toinen ei saa paria kiinni,
ei kestä kauaa se onni,
sammakoita prinsseistä
suuteleeko taas hän?

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Tänään


Uusia rappusia nousen edessäni,
käsi sinun kädessäsi.
Isossa lämpimässä,
turvallisessa.
Opetat minua kuuntelemaan,
kuinka hiljaisuus meille
kuiskaa.
Epätavallisuus, valtaa minun
mielialan, uskon vain salaa,
että hiljaisuus kuiskaa
SINUA RAKASTAN.


Kuumehoureita?


Löysin viimein se satujeni prinssin.
Pelkään vain niin kovin sitä,
että sammakoksi hän muuttuu,
kun lankeamme suudelmaan J
Vain kuumeessaniko hourin,
tai päiväuntako tämä hetki
tunteissani on vaan?


Iloinen sateenvarjo


Näin maailman suurimman
sateenvarjon,
sen väri oli kirkkaan keltainen.
Niin kauniisti se
hohti pimeästä aamun
lokakuisen.

Lapseni vierelläni,
nauroi iloisesti,
niin paljon onnea,
iloa se sateenvarjo
allansa kesti.


Myoliininen sota




Myoliinien sota,
kaikki tärkeät
strategiset hermot
vallattu.
Voittajan lippu liehuu
salossa. Minä kirjoitan
tuskaisella ranteellani,
niin kauan kunnes
voittaja kukistaa
viimeisenkin taistelevan
hermosoluni.


Korjattu versio runosta Suomen talvi




Lumihankien alla,
piilossa elää
pienten jyrsijöidenvaltakunta.
Karhu pesässään myös nukkuu
talviunta.
Luomakunnanväki,
jo kirkkaan tähtitaivaan näki.
Saapui sitten pilvet taivaalle,
hämärää on nyt.
Vain silmiisi on kaihontähti syttynyt.

Suomentalvi ankaruudellaan,
saa roudankin kukkimaan.
Jääruusut lasi-ikkunoiden,
se kauneinta on talvessa kai.
Tai hetki, kun lumihunnut
puut oksillensa sai.



tiistai 23. lokakuuta 2012

Talvista rakkautta


Päällämme kristallinloiste jäinen,
sisällämme rakkaus tuittupäinen.
Rakentaa routaa marraskuuhun,
sytyttää rakkauden liekein
roihuamaan.
Minne mun kulkuni viekin,
on rinnallani mies komein,
tummista tummin.
Köynnökset jääkuningattaren,
niin on hiukseni, kun ne
peittyvät huuruiseen huntuun
rinnalla rakastetun.

Tanssivat rinnallamme amorit
talviturkeissaan,
on aika rakkauden jäisen
saada sisällämme liekit roihuamaan.
Ajasta pois kaikki ymmärrys häviää,
kun sydämeni rinnallasi saa
samaan tahtiin hengittää.
Ei meitä haittaa yhtään se,
että luonto järvien kansia jäällä
kengittää.



Morsian kummista kummin


Minä lauluni lasken,
syliin tuuliin.
Minä pukeudun,
niin kauan kunnes
olen täysin alaston.

Syysmyrkyt sieluani
piinaa,
olen syksynmorsian
pujotan hiuksiini
kruunun pihlajanmarjojen.
Vierelläni seisoo mies
tummista tummin,
nuotiolla soi häälaulu
mollissa, duurissa
vaihtelee sävel sen.

Minä suruhuntua
häissäni kannan,
mustaa pitsiä.
Olen morsian kummista
kummin, vierelläni seisoo
komein sulho
päällä maan.
Sateesta syksyn saan
hartioilleni lumihunnun
kulmikkaan.



Surupuku on musta



Minä pukeudun mustaan
häähuntuun,
kuoleman kanssa
tanssiin nyt käyn.
Tuo sulhanen elämän,
ei ole sulhanen mun.
Minä pukeudun mustaan,
uurnaan poltetaan mun
tuhkaa viimeisen tanssini
jälkeen.
Häävalssin molliin nyt
sävellän.

Elämä kulki ohitseni
filminauhana,
siinä välähti sekin
hetki, kun aamutähti
otsallani katselin
elämäni alkua.

Yksi huokaus vain,
elämässäni yksi päivä
oli suurempi kuin koko
elämä.
Yksi päivä elämässäni
muutti lihaksi kasteiset
niityt elämäni laaksossa.
Yhden pienen nanosekunnin,
olin nainen maailman onnellisin.


Kuoleman morsian


Minä puhallan sanoihini liekin,
minne vain nyt sanani lentävät.
Riimit sisälläni tanssia tahtovat
sormus mulle tuokaa.
Pelkää niin tulla kahlituksi,
minä pukeudun mustaan
hääpukuun.
Sisälläni tanssii kuoleman
sirpit, ei aikaa ole enää
täällä liikaa.
Minä lauluni laulun,
tanssin, ja laulan.
Suruhuntuun, häissäni
pukeudun.

Sulhanen komein on
maailman onnellisin mies.
Morsian utopianlaitumilla
kävelee kirkon käytävällä
kukaties.
Kuolema morsianta
alttarille taluttaa,
hetkeksi sulhaselle
morsion vain luovuttaa.


maanantai 22. lokakuuta 2012

Paronittaressa




Portsari hän aina
minulle hymyilee salaa.
Hän ilmeistä ihmisten,
lukee kuin käsialaa.
Hän huomaa katseista sen,
kuka ketäkin rakastaa.
Minä yritän niin kovasti
piilottaa sen,
sisältäni hohtavan
rakkauden.

On jälleen ilta lauantain,
karaokekärpäsen pureman
vahvan tänään sisälleni sain.
Niin me joukolla taas lauletaan.
Pastori hän vetää aina samaa
Dirlandaa.
Virpiä se asia niin kovin
aina naurattaa, teologi
aina hymyn ystävyyden
kasvoillemme saa.

Minä haluan niin kauan
olla maan hiljaisin,
kun sinun taas saapuvan
minä nään. Ajatuksissanikin
nimesi kiljaisin.
En pelleile en,
on aika suuren ystävyyden.
Niin enemmän minä
kyllä tahtoisin.
Riittää se jos en muuta saa,
vaikka liekin sisälläni
saa hän aina roihuamaan.
Polttaa sisälläni korventaa, kun laulaa
hän aina sitä samaa sävelmää.


Vapaus


Vapaus se on sanojen kruunu,
alkaa ahdistaa jos vapautensa
menettää.
Minä olen niin villi vapaa
sielu en kahleita voi sietää
missään. Ei se ole
minulle ominaista
elämää.

Minä mietin, ajattelen
hiuksiani haron.
Ansan näkymättömään
silmukkaan astumasta
varon.

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Lokakuu


Nuo huokaukset huulien
taas kuiskauksen aikaan
saa muodostaa.
Lokakuu sydämeeni
liekin voimistuvan
sytytti. Join teetä
kanssa Roomeon .
Olin Juulia pienen
hetkisen, kunnes
aika meidät eroon vei.
Nyt tuuli hiileen puhaltaa,
minä sitä seuraan vierestä,
saako se nuotion taas palamaan.

Sisälläni vielä laavaa on,
se hohtaa kuumuuttaan.
Lokakuu vähitellen lyö
routaa  alle maan.
Minä sydäntäni lämmitän
muistoilla elämän.
Kohta halla kulkee
yli maan, ja loppuu
sydämeni lämpö uudestaan.


Yö kutoi nuttuaan,
jäin kiinni sen silmukkaan.
Sisälläni kilisi sen puikkojen
ääni.Minä menin nukkumaan
hymyillen, en surrut yhtään
ikävääni. 

Halloweenia kohti


Yö kutoi verkkojaan,
kuin lukit läpi pääni
kietoen seittejään.
Ajatusteni unisten
kanssa päivää pakenen,
käy väsymys sisimpääni.

Uneen pian pakenen,
sitä pian tarvitsen.
Jo yönverkko zombien
on saalistamaan viritetty.
Väsymys minua painaa
suunnaton.
Sisälläni kuuluu
monstereiden ääni,
minä niitä pakenen.
Ne tahtovat kai leikata
irti pääni.


Patajätkä

Patajätkä
Patajätkä

Blogiarkisto