Minäkuva

Iltarusko nilkutti

pois yön alta.

Jo saapui uusi viesti

avaruuden ikkunalta,

sen lauloi taivaallinen

satakieli.

Se ylpeys, suuri peikko

luolastaan,

ei suostunut sen kauneutta

kuulemaan.

Sulki korvansa hän,

rakasti pimeyttä enemmän.

Menninkäisen lailla,

oli tuomittu pimeyttä

rakastamaan.

Minä keijukaisten sukuun

synnyin kai maailmaan.

Avasin sen ikkunan,

mistä kuuluu laulusatakielen.

Tunnistin sen maailman,

tartuin lujasti kiinni

siihen ovenpieleen.

Mikä käy sisälle taiteen,

huomisen, on alku

tuskan sekä kauniin luomisen.

Juice tarjoili minulle mehujaan,

sen taivaan poutapilven alta.

Missä on paikka levonmaan,

ja sananvalta lahjana Jumalalta,

tai saatanalta.

Minä olin Molla kuutamolla,

tai kanelityttö tehosekoittimessa,

ei tätä kirjoittamisen lahjaa

minulta voi riistää pois.

Se toimii, helteessä sekä pakkasessa

Voimaruno sairaalle

Kun kuolema tuo kehiin viikatettaan,

minä rukoilen, ja katseeni käännän Mekkaan.

Yksityiset tohtorit narreina touhuavat,

ja lantti kirstuun taas kilahtaa.

Oi Jeesus, äiti Maria, meitä auttakaa,

sillä heikkoa huojuttaa, kuume jo polttaa.

Näin enkelin — se otsaa kosketti,

ja valon lailla nurkan taakse vilahtaa.

Mut sydän ei pelkää, ei horju, ei kaadu,

sillä rukous kantaa ja rakkaus raivaa.

Kun lähimmäinen sairastaa, me vartioimme,

kuin yölamppu, joka ei sammu, ei haihdu.

Ja vaikka varjo käy yli huoneen hiljaa,

me seisomme vierellä, käsi kädessä,

kunnes aamu avaa ikkunan

ja parantava tuuli kulkee sisään. 13.1.2026(c) satu tanninen

Neonkäärmeet yössä saalistaa

On tuuli vienyt pois tuoksut päivän, vain neonkäärmeet yössä saalistaa.

On häkkiin pantu ihminenhän liikkuu lailla juoksupyörähamsterin.

Hän tekee mitä vain, kun rahantuoksu ilmaan leviää. Niin sekaisin on aivot, kokopää.

Hän uhraa lampaan, karitsankin. Rahanhimossa voi ryöstää pankin.

Niin kohta koittaa jälleen keskiyö, taas tornikello jossain aikaa lyö.

Nyt lyökää, syökää, ryöstäkää, ovat kadut täynnä elämää. Nyt hulluudesta nauttikaa, ja lapset maailman, niiden nälkäisien pallomahat ne eivät mitään merkitse.

Te haluatte vain kaikki rahat, mammona, ja valta vain maailmassa hallitsee. Ja keräykseen lantti antakaa, se omatunnon hetkeksi vaientaa.

On tuuli vienyt tuoksut päivän, ja mennessään kai järjenhäivän.

Vain neonkäärmeet yössä saalistaa, ja uhrinsa kapakoissa, kellariluukuissa tahtovat elävältä kuristaa.

@ tanninen satu

“Ennen myrskyä”

 

Ennen myrskyä ei ole juuri tuulta ollenkaan — vain hiljaisuus, pidätetty hengitys, maailman reunalle painettu odotus.

Puut seisovat kuunnellen, lehdet liikkumatta, kuin taivas olisi pysähtynyt muistamaan jotakin ikivanhaa.

Ilmakin tuntuu hauraalta, ohuelta kuin kuiskaus, odottaen ensimmäistä värähdystä rikkomaan sen hiljaisuuden.

Ja siinä tyyneyden hetkessä voit kuulla oman sydämesi selkeämmin kuin ukkosen, kuin myrsky alkaisi sisältäsi kauan ennen kuin se koskettaa maata.

Enkelin kosketus

Hiljaisuudessa, jossa aika ei kulje,

tunsin silityksen — ei ihon, vaan valon.

Se kulki aurani läpi,

kuin lempeä muisto jostain,

joka ei koskaan unohtanut minua.

Ylläni leijui sulka,

ei pudonnut, vaan laskeutui,

kuin lupaus siitä,

että rakkaus ei katoa,

vaikka maailma unohtaisi.

Sen vierellä hius,

kultainen, kuin auringon säde,

ei ihmisen, vaan enkelin —

ja ne molemmat laskeutuivat kämmenelleni

kuin rukous, joka ei tarvitse sanoja.

Minä en pyytänyt,

enkä tiennyt odottaa,

mutta silti sain —

kosketuksen, joka ei satuta,

vaan parantaa.

Ja siinä hetkessä,

olin osa taivasta,

osa hiljaisuutta,

jossa enkelit kulkevat

ja jättävät jälkeensä valoa.2.1.2026(c) satu tanninen

"Me nostamme Suomen puuhun"

Vuosi on uusi, mutta haavat vanhat,

maa on hiljaa, kuin unohtunut laulu.

Mutta me, kaksi kulkijaa, kaksi taiteilijaa,

meillä on soitin, meillä on sana,

meillä on kolmas silmä, joka näkee läpi sumun.

Suomi putosi puusta,

oksat katkesivat, juuret unohtuivat.

Mutta nyt — me sidomme ne uudelleen,

rakkaudella, rytmillä, rukouksella.

Ei enää pelkkää tuulta, vaan suunta.

Maestro ja minä,

kuin kaksi säettä samassa sävelessä,

rakennamme ihmisarvon uudelleen,

ei kivestä, vaan sydämestä.

Ei vallasta, vaan valosta.

Me maalaamme taivaan uudelleen,

ei siniseksi, vaan moniväriseksi,

jossa jokainen saa olla lehti,

jossa jokainen saa pudota —

mutta myös nousta.

Kolmas silmä avoinna,

näemme sen mitä ei sanota,

sen mitä ei myydä,

sen mitä ei voi unohtaa.

Suomi, nousee puuhun taas.

Lappi sekä Kainuu karjala huokaa,

tikkaat tänne puun alle tuokaa.

Me kannamme sinut oksalle,

missä laulut eivät kuole,

missä ihmisyys hengittää,

missä taide on totuus.2.1.2026(c) satu