Elämä on hauras kuin
riisiposliini. Särkyy
minun käsissäni,
sirpaleet liian heikkoja
kiinni liimattavaksi.
Silloin kuin kuu,
ja tähdet olivat
yhtä aikaa taivaalla.
Minä häpesin,
olla se outolintu.
Sytytin kokon
poltin kaikki
teiniaikani runoni.
Nyt minä häpeän
sitä, etten häpeä
mitään.
En piiloudu enää
komeron pimeimpään
nurkkaan.
Minä en häpeä, enkä pelkää,
olla se mikä olen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti