Minun päässäni asustaa sanat
niin
moneen uuteen kappaleseen.
Ei kukaan ole pyytänyt minua
kirjoittamaan,
silti sanojeni tie verkkaisesti maailmalle vie.
Kansojen, maiden
sulatusuuniin,
uutta laulua taas jälleen teen,
ja johtaa polkuni
Juhannukseen.
Aukaisen sen suljetun
veräjän,
ja haka jää käteen portin
aukaisijan.
Maalla olen mummolan
rauniolla,
siellä näen ruostuneita pyöränrunkoja,
särkyneitä vanhan ajan Ahti
sillipurkkeja.
Noita ruosteisia
kurkkupurkkeja,
jotka pienenä täytettiin me
lapsen mielestä tavaroilla,
jotka olivat niin kuin aarteita.
Savusaunan raunioilla, vielä
näen hiiltyneitä
laudan paloja, muistelen
vanhoja Juhannusvaloja
niitä taikoja, ja saloja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti