Minä istun tässä kuin tatti, toki jalkapohjia vauhdinhurma
liikaa kuumottaa. Minä en anna sydämeni juosta päätä
pahki
seinään en tahdo loukkaantua taas.
Se luupää, puupää, järkeä hetki tarvitaan.
En tahdo tehdä niin koska sydän sanoo sen.
Nyt kyyneleideni pato murtui vuotamaan,
en ole edes surullinen, silti vuolaasti itken.
Niin viisautta nyt sisälleni toivoisin,
sydämeniääni soi, sen järjenääneen niin
mielelläni vaihtaisin.
Miksi on niin kummallista liike kohtalon,
valintaväärä, ja pian kaikki ohi on.
Vastarannankiisket niitä sisälläni ruokin kyynelin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti