Herra marraskuu, kättäsi puristan,
kädessäsi rustoja, ja tuntuu luut.
Muistoja mielestäni kuin
syksyn viimeisiä lehtiä varistan.
Huokaan syvään, kaikkialla herra marraskuu,
pimeys mua syliinsä kutsuu.
Hopeaa harteilleni yö heittelee,
on aika talvensyliin matkustaa.
Yöt ovat jo mustaa samettia,
ei ollut hän sankariainesta.
Hän puhui vain aina katovaisuudesta.
Minä unelmoin ehkä uudesta tulevaisuudesta.
Pimeneväntaivaan hehkua,
rakkautta rajatonta, tunnetta kohden miestä, retkua.
Hiljaisuudessa yön, sinua silmilläni maistelen.
Tunnelmaa, tunnustelen, ilmaa haistelen.
Ehkä olen elossa taas sen pienen hetkisen,
minä olen se näkymätön hiljainen nainen.
Minä tässä seikkailussa yhdeksännen henkeni
menetän. Hetkessä tässä, hetken lujasti kiinni
elämässä.
Pienihetki elossa taas, kituvaliekki sisälläni käryää,
voitko se roihuavaan liekkiin puhaltaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti