Nyt olisi aika murtaa ne salvat
liiaksi ruostuneet.
Viimein kuulun seuraan taiteellisten,
enää mustalammas ole en.
Nainen olen vähään tyytyväinen,
kädessäni on vain jäljet haaveistani,
ne kaikki ovat aikaan karanneet.
Murrun jo arkipäivänpyörteisiin,
useamman unelmani näen jalkojeni
alle murskautuneen.
Äänesi sisälläni kaikuu kuin
syyskuuhun siirtyvä tuuli jäinen.
Minä enää muuta ole kuin,
nainen jäävi,itsepäinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti