En ole vahva, enkä kuolematon.
Sisälläni joku pala joskus kuoli pois,
siellä autiota erämaata pieni pala on.
Ääntä sydämeni kuunnellut oon,
niin kuin. susi ulvonut joskus kuutamoon.
Soi minulla vain sisälläni se
kaipaava kesäyönsinenblues.
Kello löi jo kuus, elokuunalku,
ja hellekesää takana kokoikuisuus.
Huominen se on taas päivä
ihan uus. Menneisyys haamut sen
tanssivat raunioilla rakkauden.
Varjoni se seuraa rantakalliolle kulkuain.
Minä olen se hän, jota aika pitää pilkkanaan.
Tänään ei halua kulkea
kohti kangastusta, ei mieleni ole
täysin musta, se hohtaa utuista harmautta.
Savuavarakkaus, sammuvatko joskus
kipinät sen. Syntyykö musta hiillos
raunioille rakkauden ?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti