Niin minä tein sen, rakensin
raunioista rakkauden sen oman
taivaan sirpaleet kiinni liimaten.
Sanoja, sanojen perään, sirpaleita en
enää kerää. Ne ovat kaikki uudestaan
ruukkuun liimattu, maailma uudestaan
eloon herää.
Silti se ei voi minusta poistaa sitä
yksinäisyyttä, sitä itsepäisyyttä,
joka sisälläni kytee ihan syyttä.
Se kaipaa rinnalleen suurta ystävyyttä,
ei hyväksy koskaan vääryyttä,
eikä päättämättömyyttä.
Ilman päämäärää, joka suuntani määrää,
minä kuljenko tietä väärää?
Kuka täällä liikaa häärää,
minä olen vedenkestävä,
sinun on se naamiosi pois pestävä.
Pahinta tänään, on henkinen sokeus
labyrinteissä katakombien,
Karisman hehkusta sokeaksi tulin,
mutta se oli hetki eilisen.
Rinnalleni tahdon kauniin menninkäisen,
tuokaa se minulle luolista pimeyden.
Minä totutan tähän valoon sen,
tulen vain toimeen kanssa sokeiden.
Minä seisoin omilla jaloillani,
kuka minut ylös nosti seisomaan.
Kiitos hänelle suodaan, sanon sen suoraan.
Unissani kuulen aina äänen pojan Afroditen.
Hän aina sanoo: NIINKÖ unessani
tanssivat ilman immet hunnutetuin
hiuksin. Minä ehkä olin yksi niistä
ajassa toisessa, kunnes maailmaan
minut lähetettiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti