Usein sormeeni kaipaan sitä
kultaista kahletta,
se toisille kertoo tuonkin
omistaa joku, ei ole yksineläjä hän.
Joskus on hetki sellainen
että ei Luojan luomaa lasta
vaivaa huolet ihmisten..
Silloin tunnen olevani
yksineläjänäkin onnellinen.
Kosminen yksinäisyys
etäällä muista, luonnosta,
ihmisistä naurusuista.
Nyt kaipauksen kaarisillan rakennan,
se on hauras ketju yllä maailman.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti