Minä
vielä muistan sen
mummon
vihaisen.
Hän
ristejänsä pistäviä,
teräviä,
suustaan
uskonvarjolla
sinkoilee.
Minä
hänelle säälivästi
hymyilen,
ei haukku
haavaa
sisälleni tee.
Taas
odotan sitä aikaa,
kevätpurojen
nyt taikaa.
Vesi
tammikuussakin,
nyt lumen
keskellä
valuu,
lirisee.
Se onko
hetki heikon luonnon,
hetki
saasteen mustan huonon.
Saastutimme
sen luonnon vuonon.
Öljyläikkä
sotkee villiketun kuonon,
minä saan
siitä omatunnon huonon.
Annan
riimien, sointujen, mennä
jonoon
ulospääsyänsä odottamaan.
Maailma
se kohtelee mua väärin,
kusettaa
saa mielin määrin,
minä
taisteluun hihojani käärin.
Muistan
Juicen luoman sanojen
atmosfäärin,
niiden jäljillä
kuljen
vikkelin soinnuin, säärin.
Nyt aika
talven ohi voit jo mennä,
toivon
kevääseen jo tuulet lennä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti