Rukoilen

Pikkuhiljaa nukun hiljaa,

vielä hengitän,

vielä elossa oon.

Niin kuin tuuli metsänpuita

tuudittaa. Minä tuuditan sua

hiljaa tuonentuvan taa,

meitä kutsuu manalanvirranmaa.

Minuun sattuu valtavasti,

tämä maailman kivun lasti.

Sinun sisällesi, morfiinia

tungetaan. Sinä minut

siitit, mua kannoit.

Hengen, elämäni annoit.

Valat isälleni vannoit.

Lyönnit iskut, pahat sanat,

kiroukset, haukut,

haavat, vallan manat.

Oltiin niin kuin aivottomat kanat,

meitä synnyitkö vain sortamaan?

Minä rukoilen nyt hiljaa,

aika tuutii tuonenviljaa.

Hetki hetken jälkeen,

se tiimalasin hiekka vähenee.

Kumpi lähtee ensin vanha äiti,

vai lapsi? sitä tytär tuonentuvan

kyselee.