Näin se
on, me taivuttiin
voimasta
kohtalon,
murtumispisteeseen
mielemme
vaipui.
Me hiljaa
alistuimme,
hahmomme
kumaraan taipuivat.
Se
maailma löi
voimalla
moukarin
miestä
voimakastakin.
Ei nainen
heikompi
astia
ollut, jousti
viimeiseen
minuuttiin asti.
Se
melkein liikaa sattui,
hän
ponnisti valtavasti.
Synnytti
kuollutta elämää,
enkelinsiipien
hämärää.
Kauneutta
elämä loi
sen
jälkeen, kaksi
Eevan
tytärtä samasta
istukasta.
Kaksi peilin
heijastamaa
tyttölasta.
Minä
kohtalooni alistun,
taipuu
kehoni kippuralle,
ja erakon
maailma saa
luotua
taas. Sen kuiskaan
nyt
maailmalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti