Minä
vaistoan ihmisen,
sen aidon
rehellisen.
Niin me
hukkamme
aikaa,
rakkautta.
Se
hävitetään
yöhön
mustaan
missä ei
ole
valoa, ei
majakkaa.
Minä
hapuilin sinun kättä,
tein niin
täysin empimättä.
Jätin
armottomasti sinut,
kuitenkin
täysin lempimättä.
Näin
lävitsesi, ne valheesi,
koetin
olla niin näkymätön,
niin
pieni.
Sinä
tulit, suljit vaatimuksillasi
onnellisen
tieni.
Purjehdin
nyt eksyksissä,
en enää
löydä
yhtään
luotettavaa majakkaa.
Nostan
laivani repaleisen
mastoon,
merirosvolipun,
sen
repaleisen.
Vasten
myrskyä, aaltoa,
nousen, ehkä
vielä
myrskyn
tauottua taistelen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti