Lyön
peilini pirstaleiksi,
saan
seitsemän vuoden murhenäytelmän.
Silloin
tiedän tästä murhenäytelmästä
paljon
enemmän.
Haavat
rystysieni,
sen
tuskan lauluksi ehkä sävellän.
Tiedän
aina mitä haen,
pilaan
sen seesteisen elämän.
Rakkaus
edestäni karkaa,
pois lakoaa.
Näen edessäni
kuvan
sen, varkaan elämän.
Käsissäni
Suomenkieli soi,
riimit
riviin, sanat soinnut
ankkuroi.
Avointa
sielun
stigmaa, kannan
sisälläni.
Aggression piinaavaa
voimaa
niin kuin isälläni.
Mieheltä
kysyin kysymyksen
sinkku
onko hän,
herneen
siitä tuntuu nenäänsä
vetävän.
On elämä ikuinen koulu,
minä
opetuslapsi elämän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti