Ajattomuus

Aika se hyppäsi ulos uomastaan,

suuteli veli Tuomastaan.

Minä virran yli hyppäsin,

Virran Olavin. Niin meri

kuiskasi alla avaruuden kuun.

Tulin hiljaa suureen unienseikkailuun.

Niin hiljaa on tuo aika,

joka tiimalasistaan pois karkasi.

Kuolema nyt ajattomuuden

kanssa häävalssiin käy.

Viikatenainen hymyilee,

on pysähtynyt aika.

Joulukuun ilma on

tummuudessaan liian harras.

Nukkuu, päiväsäteet pois

kaamosajan yli.

Niin kaipaavat, sädekehin

himmein, kutsuu niitä

yön menninkäisten

pehmyt lämmin syli.