Minne
tieni tänään viekin,
olen
nainen niin kovin pieni.
Elämäni
korttipöytään
lätkäisen
sen viimeisen
patajätkän.
Nyt
kirjoitan ehkä
pienen
laulunpätkän,
ne
kauniitkin muistot
voi
joskus kauniin
purppuraisen
hetkenkin
jälkeen
ahdistaa.
Minä, ja
minun pää
taivaanrantaan
tahtoo
maalata,
runoilla,
lauluilla
kauniin purppuran.
Aamulla,
kun heräsin niin
vyyhdin
kauniista muistoista
kerälle
kiersin.
Sytytin
taas roihuun väärän
liekin
rakkauden,
sen
stumppaat sinä
sammuksiin
säälien.
On se
niin itsepäistä,
rakastaa
miestä
surullista
yksinäistä,
joka
elämäänsä
tuhlaa
pullo kerrallaan.
Polttaa
yhtä aikaa kummastakin
päästä
elämänsä kynttilää.
Niin
säälittävää on tämä
surullinen
yhteinen elämän tie.
En keinoa
löydä mistään,
sortunutta
ylöspäin nostaa,
kohottaa.
Laulun melankolisen
taas ylös
rustaan,
kun lunta
alkaa tuiskuttaa.
Lunta
joka lailla untuvien
maan
päälle laskeutua saa.
Nyt on
talvi, ja hetken
melankolinen
lauluni soida saa.
Me
Suomalaiset ollaan niin melankolinen
kansa,
niin melankolinen on meidän maa.
Kadunvarret,
vaan jäätyneitä lumisia
talvenkuurapuita
kasvattaa.
Minun
sydämessäni kuva rakkaan
kevyesti
lämmittää. En jaksa enää
tätä
pettymysten peräkamaria lämmittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti