Kaiken tuhoutuessa,
häviää
sekin tunne,
ihmisen
ikävä toisen luo.
Päivän
kulkiessa
illan
hämärään kujaan,
minä
lujasti onnellisiin
muistoihini
nojaan.
Musiikin
soidessa,
hetkisen
helpottaa,
surun
routainen maa.
Perintönäni
kannan
harmauden
haikeutta,
turruttavaa
hämärää.
Huominen,
se on kuin
eilinen,
ei mitään
päämäärää.
Musiikin
hiljetessä
helliin
unelmiin
taas
pakenen,
suljen
oven sen kyynelten.
Kohta
valojen syntyvän
nään,
kaupungin hämärään.
Sanoja
vain, sydämessäni
kaikuu
kaipaus rakkaudenmaan.
Silmiin
syvänsinisiin
minä
unelmissani tuijotan,
kunnes
nukahdan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti