Ajan ketjut mitenkä ne
punottiin,
millä lailla silmukka
toiseen liitettiin.
Miten juhlittiin
kypsyvää viljaa,
elon juhlaa meluten,
vai hiljaa?
Hallavien soiden
harsoiset ketjut.
Keijut tanssimassa
niittyvillan yllä,
aurinko kruunaa aamut ,yön
kanssa syleilyllä.
Sanani saappaat niiden
raskaat jäljet,
upottava turve kantojen
alla.
Lepopaikka letteen
keskellä,
toiveunta vain. Se
hetki kesäyön
valaistaan
pallosalamalla.
Halojen valot loistavat yllä
vesien,
minä Eino Leinon
runojen taikaa
usvasta imen kesien.
Muistan Saima Harmajaa,
senkin tutun
jälkipolvien nimen.
Eeva Tikasta lähti
ääntä,
kaihoisaa katsetta, ja
harmoniaa.
Ystävyys yli
vuosikymmenten kantaa saa.
Vahvuutta olla niin
kuin tervaskanto,
ryhti ylväs ja hyvä
ulosanto.
Ei kultaa, ei kunniaa,
sitä tuskin
tarvitaan. Auringon
kullasta loistavat
pinnat järvien. Minä
olen unelmissani
tunturin tyttö, kairaa
kohti kävelen.
Soittaa Seitarummut
pumtsi pum,
ja tunturissa ulvoo
susi.
Minä, ja Eeva kaksi
erilaista,
Suomen kansan
kirjoittavaa naista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti