Minuuden ääriviivat

           Syyskuun vaaniessa nurkan takana

           etsin sanoja elämäni
           viimeiseen rakkaustarinaan.
           Ne sanat voivat lauseita

           jonoiksi kasvattaa,
           niin kuin puu joka talveksi

           itsensä riisuu taas.
         
           Olen pikkuhiljaa matkalla elämäni
           viimeiselle matkalle.

           Vuodenkierto, syksy riisuu taas

           vaahteranlehtiä iholtaan.
           Tässä hetkessä, yhä kaipaan, rakkautta.
           Paljon sydämeeni varastoi sisälle kesän

           lämpöä, sekä valoa.

           Sieluni lamppu on hetken vielä kirkas.

                 Minuuden ääriviivat, ne ovat
                 kovin venyvä käsite.
                 Kietoudun lauseisiin, ne
                 ovat kuin tooga ylläni.
                 Ilman niitä olen alaston,
                 mykkä, aivan sanaton.
                 Minä olen niin kuin tuuliviiri

                 jatkuvasti kaipaan liikettä

                 rattaisiini.

                 Syyskuun tuulet luokseni tuovat

                 luovia sanoja, tunnetiloja, tuoksuja,
                 monista eri maista.

                  Aamut aukaisevat aina uutimensa,

                  silloin ikkunan rakojen välistä

                  maailman virtuaaliaalloille

                  karkaa sanojeni hetken

                  ilmassa kelluva lautta.