Suomineito

Äitimaa on raskaana taas synnyttää syksyllä tyttären.

Silloin on syyskuu, ja syyskuun kyy silloin laulaa,

kun on aika synnytyspolttojen.

Silloin on hektinen hetki, täynnä kyyneliä, ja tuskaa.

Luonto juhlaa juhlistaa, ja puut värjäävät itseensä ruskaan.

Oi maaäiti mikä on tyttäresi osa,

mitkä perintömaat, mikä on tulevaisuus huominen.

Onko se ainoastaan tuskan pois luominen?

Karjalan kankahilla soittaa Väinämöisen kaiut,

joku vielä jossain muistaa, osaa loitsut, sekä haiut.

Minä mielitellylleni runoa kirjoitan, hengessä Kalevalan.

Runoni tuoksuu ruosteelle, pilvien alas valuneille

saastevesille, kuin painemusteelle.

Missä on sulhoni, missä hääkulhoni.

Juhlia tahdon syksyn tahtiin, 
tanssia häävalssia mollin tahtiin..

Valjastaa viisaan hevosen kivireen eteen,

se hevonen nostaa Suomineidon nousuun,

ylös ilmaan korkealle, ja elovena hiusten vaaleuden

voi nähdä maailma kaikkialla.