Järjetöntä

Pimeydessäkin paistaa sisälläni

se aurinko. Se on sinun syysi,

että sydämeni hehkuu kuin

keskikesän kokon puut.

Sinä nukut jo, silti sisältäni

ei sammu se aurinko.

Pari sanaa sinulta minut

hehkumaan sytyttää,

niin kuin kytevän hiilloksen.

Vihdoinkin on hetki olla toiveikas.

Mistä alkaa kohtuus,

mistä asti luotan sinun lohtuus.

Niin kummallista,

on tuntea näin,

keskellä talvea polttava

lämpö viipyy mun sisälläin.

PELLEILY KIELLETTY

Syksyn myrskyyn täysin purjein

revittäväksi. Riepoteltavaksi

viimeiseen riekaleeksi asti.

Rakkautta niin kaipaan,

ei repaleiset purjeet

haittaa tee, en huomaa niitä lain.

On sisälläni vain se yksinäinen

sydän, joka rakkautta anelee.

Elämän senaattori, ja yksinäinen

pimeä tie.

Lailla päivänsäteen joskus liidän,

illan tummuessa, törmäten

menninkäiseen yksinäiseen.

Sydämessäni on pauhu rakkauden,

ja kaipauksen ääretön autiomaa.

Sydämessäni asuu hahmo surullisen menninkäisen,

nimeltään PELLEILY KIELLETTY.

Ei se kuva pois sieltä haihdu

kai milloinkaan, öisin unessani

siirryn menninkäisten maailmaan.

Olen tytär päivänkorennon pieni,

niin kylmä, pimeä on

talven myrskyinen tieni.

Syliin joulukuun

Tahtoisin niin, että ihollani

hengittäisit. Kävelisit rinnallani,

olisit omani. Minä kaipaan

niin luoksesi.

Minä hengitän, vain sinun

vuoksesi. Olet se kirkkain

tähti minun taivaallani.

Pimeimmällä merellä,

se kirkkain majakka.

Tahtoisin niin sinun ihollesi,

sammuttamaan tämän

kaipuuni, poltteeni sinuun.

Mitä se rakkaus oikein on,

sitä tiedä minä en.

Tunnen vain luoksesi suuren

kaipauksen, sinä olet

se polte, sekä kaipaus

minun sielussani.

Unieni suurin ritari,

unessani aina kanssasi

elän elämääni.

Rakkautta rajatonta,

syliin joulukuun niin

kanssasi tahtoisin.

Sinä olet komeinta mitä

silmäni nähdä saa,

katseesi polttaa,

sisälläni tämä kaipuu

liikaa ahdistaa.

Niin pelottaa nousta

aamuun taas, kehää

kaipauksen kiertämään.

Nouseva päivä

 Jokainen yö ja nouseva päivä,

 siitä jää jälki historiaan.

 Sammuva tähti, ja pilvien häivä,

 ne jotakin aikaan täällä saa.

 Varjojen leikki käy päivien yllä,

 kastetta täynnä on syksyinen maa.

 Elokuun elontie kasvaa kukkaishunajaa.

 Pesän tahtoisin rakentaa viimeisen kerran,

 lämpöön sen nukahtaa.

 Kävellä kohti ahonlaitaa. Kulkea ilman

 talvipaitaa, pilvien laitumille vaeltaa.

 Syyskuun syliini sulki äitimaa,

 lokakuu lohdun pois otti,

 marraskuu mahtiaan kantaa.

 Roudan lyö maahan,

 joka talvelle sillan antaa.

 Joulukuu jossain ihan nurkan takana

 vaanimassa. Sydämeni on kuin avoin

 tyhjä kassa, ensimmäistä lanttiaan

 odottamassa.

 Olen kuin kirja viimeistä lukua vailla,

 mieleni kulkee kaukana,

 utopian, sekä satujen mailla.

Surullinen

Kaipausta huutaa maa pimeyden

varjojen. Nyt pian tuokaa se

puuttuva pala sydämen.

Tänään olen se hän, joka

varjoansakin pelkää.

Käyn tuulen mukaan

kaipaavaan laulukuoroon.

Ääneni nousee kylmän

tuulen selkään,

tänään en voi muuta

olla kuin surullinen.

Nuolen haavojani

Nyt minä nuolen minun haavojani,

katkeran suloisia.

Ystävyyden kruunustamme sammui

yksi kirkkain kynttilä.

Niin paljon minä häntä kaipaan,

niin paljon häntä rakastin.

Kokoan tänään sirpaleeni,

mustanlesken harson

vaihdan kynän pistävään tikariin.

Laulun sävelasteikoilla kirkas

ääneni soutaa, tuonen virran lautturin

käsissä lohduttavia säveliä noutaa.

Niin vähän me yhdessä aikaan

saimmekaan. Ne jäljet kyynelten

kuivua tänään poskilleni saa.

Niin karu, kylmä routainen on tänään

sydämeni, sieluni laaksojen maa.

Meidän yhteinen tiemme jäi kesken,

ennen kuin se alkoikaan.

Lasken sieluuni tänään vain

sen lohduttavan mustan suruharson.

Jokelalle

Se on syvältä sen, kun

tajuaa nostaa syvältä

sen ihmisyyden.

Kokea humaanin helinän

sielujenkelloissa.

Panhuilun heleän äänen,

keskellä talvea.

Tarvitaan taidetta

pakkasen keskelle.

Muitakin elämyksiä,

kuin ahavaa tuulta,

puremassa poskia,

alahuulta.

Minä vielä villinä

vikisen keskellä pakkasen.

Jo joutuu jouluaika,

kuuman totin lämmittävä

taika. Piparin tuoksua,

vaniljanhajua.

Keskellä kaamoksen,

tarvitaan suurta huumorintajua.

Marssimaan barrikadeille

Jokelan puolesta,

puolesta taiteen,

ja kulttuurin.

© satu tanninen 28.11.2012

Kuka on se hän

Niin heikon kilven aika

ympärilleni rakentaa.

Nyt olen niin kuin siili

tahtoisin vain vaipua

talven yli horroksiin.

Kuka antaa minulle

nämä tunteet,

kuka sanat lauseiden.

Kuka on se hän,

joka sisälläni

saa aikaan, tunteen

kaipauksen.

Suuren tunteen rakkauden?

Toivon tänään, kuiskaan

suuren toiveen maailmaan.

Tahdon kertoa sen kaipauksen,

kertoa tuulille maailman.

Luoksesi sen myrskyn

mukana lähetän.

Tänään minä olen se hän,

joka voi luonnollisesti

kuin pieni lapsi,

sinua rakastaa.

Vain rakkaus vaeltaa läpi pimeän kaupungin

Pitääkö pyytää sitä anteeksi,

jos toista turhaan rakastaa?

Etsin sitä jota jonka löysin

kauan sitten. Se vain ei

ole minua varten, se on

toisten, kaunotarten.

Minä pidän sinusta niin paljon,

ettei sille löydy olemassa

olevia sanoja.

Miksi minä valehtelin sinulle

etten sinua rakasta.

Ei kulu sielustani se rakkaus

koskaan pois, rinnallani

elät nyt kuin ystäväni parhain.

Sen ystävyyden tunteen ehkä

sinulle tunnustin.

Samalla valehtelin sen suuren

rakkauden. Sen piilotan alle

vuosien patinan, se ei ole

valhetta jos sinusta tuntuu,

että sinua rakastan.

Talven vallan alla

Jatkan vain kulkemista,

vaikka maailma on suuri

suunnaton.

En pelkää pimeää,

sytytän ikkunalleni

monta kynttilää.

Maassa roudan,

maassa sen kirkkaan jään.

Sinun vierelläsi matkaa

jatkan huomisen.

Luotan tässä pimeässä,

siihen melankoliseen

ystävään, hän rinnallani

kaipaa kesää seuraavaa.

Se ystävyys on suurta

rakkautta, ajattomuutta.

Pelkkää sinfoniaa sielujen,

siihen sävellän nyt

uuden sävelen.

Soikoon luonnon jäiset

suuret urut, jääköön

lumen alle laaksot, kurut.

Hetkeksi nyt unohtaa

saan sydänsurut.

Rinnallasi, vierelläsi

vielä vähän palelen.

Toivon vielä löytäväni

rinnalleni sen ystävän,

sen ainoan, jonka

kanssa käperrymme

alle talvenpeiton yhteisen.

Painan lapaseni lumeen

pehmoiseen, jään odottamaan

valon uutta syntymää.

Kevättä uutta, seuraavaa.

Aamun kynnyksellä 2

 

Aamun kynnyksellä
kysy
kuinka paljon rakkautta
uskallat tänään
käyttää,
tunteitasi hehkuttaa,
sekä näyttää?

Aamun kynnyksellä

tunteitani kovin ravistaa,

ahdistavalta

liian vahva ystävyyskin tuntuu.

"Sydämen sykkeiden myötä
elä, ja tee rakkauden työtä
ihmettelemään älä ajankulumista jää”.

Varjosta pimeyteen hiipii outo kulkija,
silmissänsä luihukatse,
silmät vallan pelokkaat.
Orpoihmislapsi onnen maassa,
varjojansa pelkää,
rakkaus raapii sieluni selkää.
Minua puhutella älkää nyt.
On sydämeni liekki lepattava.
En uskalla nyt kohdata, itseäni enkä ketään.

Sisälläni sykkii outo kaipuu,

se minua melankoliaan taivuttaa.

Elämä jatkuu, sanon sulle

että olen ihan okei.

Sinua silti ajatellen unessanikin,

ei rikkinäisestä koskaan ehjää saa.

Kaipaan sitä vastausta mitä

oikein haluat minusta.

En halua olla se kynnysmatto

johon jalat pyyhitään.

SYDÄN MURTUU

Miksi minun ympärilläni

rakkaus miekallansa

niitää viljaa

satoa JULMASTI  kaataa.

Sydämeni jaloissa sen

kokoajan vain murtuu.

Uneni sinua rattaissaan

pyörittävät.

Salainen huone sydämessäni,

sinä olet lukittuna sinne.

Totuus on julmaa.

On parempi ettet

minua tunne et nää.

On kestettävä vain tätä

ikävää.

Minä olen maailmalle

vihainen. Minun sydämeni

näkee sinussa sen

mitä haluan. Minä kiellän

rakkauteni, et voi

repiä minun sydäntäni

taas hajalle. Sen hetkeksi

takiasi jo korjasin.

Jokelalle

Pala historiaa, sitä seuraa

joukot tuhannet.

Niin on teitä tunteettomia,

ajanhampaiden kuluneet

muistot uhanneet?

Meinasitte haudata meiltä,

ne muistot, uuden rakennuksen

alle. Vielä huutaa Toivo

nurkkaan suljettu,

äänensä kaikuen maailmalle.

Karjalainen kansanryhmä

barrikadille tahtoa astuu,

kytkeä vaikka ketjuin kiinni

sinne mistä pois on suljettu

purkamisen vanhan tuhoamisen

vastuu.

Joulukuuta kokousta lakaiskoon

nyt suuri oikeudenmukaisuuden

luuta. Suojelua Jokelalle vaadimme,

se on meidän taistelumme.

Meidän joukonvoima barrikadimme.

Uneton yö

Mun aivoihini murtaudutaan

joka yö. Se kirjoittaminen

on täysi työ, mitä sieltä

ulos öisin haluaa.

Kirjoitan, tätä mantraa

jatkuvaa.

Sinua illalla ajattelin,

kun tunniksi nukahdin.

Se oli suuri erehdys,

viimehetken hairahdus,

kun en halunnut

sinun kanssasi silloin

viestittää.

Yöuneni hävitin, nyt

hiuksiani haron, niitä

halkaisen.

Kaivan silmästänikin

pois malkan sen, mikä

siellä kaihertaa.

Aivoistani en vain

voi sitä ajatustenkehää

sinusta poistaa.

Se kokoajan samaa kaavaa,

kiertää, hiertää, samaa kaavaa toistaa.

Rakkautta marraskuussa

Tuntea joku, niin kuin sinä.

Ääni helinätiukujen askelina.

Ulospäin hehkuva, lämpöinen

valo. Sielusi noessakin,

enkelinkajo.

Hyvyys sinusta ulos

loistaa, vaikka murhetta

yrität hukuttaa, pullon

pohjilla poistaa.

Minä olen niin onnellinen,

kun hetken vieressäsi

istua saan. Tunnen sisäisen

karismasi. Se niin paljon

minulle merkitsee

vie nirvanaan lohduttavaan.

Mitä sitä selittelemään

rakkautta se on vaan

minä runoissani

pyöritän.

Tänään sinut unohdan,

hetki taas, ja tulet

muistoihini takaisin.

Sinua minä tarvitsen,

minulle riittää se hetki rajalla

pimeyden.

Aika seisahtuu tovin sen,

minkä vierelläsi

istun hetkisen.

HÄN

Mitä sitä selittämään,

rakkautta se on vaan

minä runoissani

pyöritän.

Tänään sinut unohdan,

hetki taas, ja tulet

muistoihini takaisin.

Sinua minä tarvitsen,

minulle riittää se hetki rajalla

pimeyden.

Aika seisahtuu sen

hetkisen, minkä vierelläsi

istun hetkisen.

Patajätkälle

Runoni sinulle on vain

tahroja paperilla.

Älä niistä minulle suutu.

Minä olen minä,

en miksikään muutu.

Sinä olet sinä,

tartuit minun sieluuni.

Siellä on kuvaasi heijjastava kuvaruutu.

Mikään ei runoistani

miksikään muutu.

Patajätkä pakan alimmainen,

muusani, rakas, vaillinainen.

Runonlaaksojen reaalit ruusut

ne on muoviset,

sateen, pakkasenkin, pesun kestävät.

Sinä olet hän

Käyn klubeissä, sekä bubeissa

katseellani. sinua vain haen.

Uloslähteminen se on vain se

sinun syy. Minun povellani

pesii se ujouden myrkyllinen kyy.

Sieluni tämän kaipauksen

kourissa vain väsyy.

Marraskuu minut maitojunaan

lähettää, kaipaan niin paljon

sinua, ystävää.

Sinä olet hän, joka häkistäni

minut aina ulos hätistää.

Olkoon sitten aurinkoinen päivä,

taikka kurja myrskysää.

Kasvoton nainen, seassa

kyklooppien, niin usein

siltä minusta tuntuu.

Rinnallasi usein tunne on,

se ylitsepääsemätön,

pelkään, sydämeni murtuu.

Ystävälle

Minä vaistoan sinussa sen,

suuren ihmisen.

Voimasi piilotat pullon pohjalle,

sieltä alas pois huuhtoen.

Olet nyt yksin siellä öisessä pimeydessä,

missä ei ole sytytettyä majakkaa.

Minä hapuilen sinun kättä,

en voi olla siitä kiinni pitämättä.

Veisin sinut siihen suureen

seikkailuun, joka on välillä

kahden sydämen.

Minä tiedän kyllä oman tieni,

olen nainen kovin pieni.

Lämmin vain on kivuliaskin tieni,

yhdessä laulamme lauantaisin.

Kuoroon elämän yhtyen.

Maailman parantajaksi,

yhdessä ryhtyen.

Purjehtii sinun sielusi nyt eksyksissä,

toivon niin et löydät sen reitin

yhteiseen ihmisyyteen.

Olen vierelläsi tässä,

meitä etsimässä.

Vaikka unohduksiin ryyppäät

kaiken, kivun sen.

Minä olen se hän,

joka nukkumaan sinut

hädänhetkellä turvaan peittelen.

Myolinien sota

Kaikki toisin organisoin,

Cralin maljasta viisaudenpisaran

unessani join.

Odotan nyt vain,

että tämä hetki kipuni,

haavani parantaa.

En kestä enää tätä

sotaa myoliinien,

tahtoisin niin kovasti jo

matkalippua rajan taa.

Tahtoisin matkustaa,

sen äärettömän ajan taa.

Et voi sitä ehkä ymmärtää,

en ole masentunut, en

enkä surullinen.

Tämä polttava kipu, tuska

sitä en enää kunnolla

kestä.

Vuoksesi olisin valmis

vuoren siirtämään.

Vuoksesi vielä tätä

kivun mantraa hetken kestämään.

Uuden elämän kartan

matkamme suunnaksi piirtämään.

Surullinen päivä

Mitä tehdään niinä päivinä,

kun suru pursuaa sielun

saumoista yli?

Tahtoisin vain käpertyä

sikiöasentoon, ja nukkua.

Tuleeko vielä sellaisia

päiviä, jolloin elämä

tanssii hymyillen tarantellaa?

Tänään tunnen itseni

riittämättömäksi,

rikkinäiseksi vuotavaksi

astiaksi, ilman aluslautasta.

Ystävien ojentava lohduttava

virvoittava vesi, valuu pois

hukkaan.

Menetetty ystävä

Jotain kovin suurta kadotin,

jotain jonka juuri äsken huomasin.

Kadotin polkuni, niihin

onnellisiin päiviin.

Piikkilankaan elämän

törmäsin.

Tuomitessasi minut,

sekä ystävyytemme.

Rinnakkain kulkea

emme saa.

Suru, sekä kaipaus

tänään sisälläni kaihertaa.

Olen niin monesta asiasta

huolissani, kulttuurishokki

mieleni kaaoksen pani.

Ystävän menetys uskoni

vuoksi, on kuin karilleajo,

ja taitamaton luotsi.

Heikkoutta tunnustan,

menetin juuri ystävän,

vuoksi uskonnon.

Saanko olla minä

Kuka heittää kiven ensimmäisen?

Kuka tuomitsee, ilman todisteita?

Kuka näkee toisen sydämeen,

kuka viskaa päälleni mätiä omenoita.

Viisaus, sitä ei kannata antaa virran

viedä.

Saanko olla minä, vikoineni päivineni,

ettei minua tuomita siitä,

etten ole uskovaisista uskovaisin.

Ulkokultaisuutta en missään niitä.

Minä olen minä, en mahda mitään

jos se ei sinulle ystävyyteen riitä.

Olen huolissani

Uusi rakkauteni on syntynyt,

öissä myrskyisessä kävelit

minun elämääni.

Nyt sisälläni soi kaipauksen

kova ääni.

Valitan vain ikävääni,

sinä sotkin hyvin minun pääni,

kävelit vain elämääni.

Olen niin sinusta huolissani,

et istunut,

siellä missä sovittiin.

Olen vankilassa ajatusteni,

kehää kiertää ne

villisti väristen.

Valoa pimeyteen

Sisälleni on säilötty

lämpö suuren auringon.

Sen kesällä laitoin

purkkiin lasiseen.

Pimeydessä joskus,

sitä kantta hiukan

raotan.

Aurinkoa riittää

jakaa säde muillekin.

Sen säteen kirjoitan,

runoihini, lauluihini

valon sävellän.

Ystäville toivon iloa,

onnea, valoa sydämeen.

Marraskuuhun uuden

laulun teen, sen

sävellän hiukan

melankoliseen säveleen.

Iloa toivon siihen lisää,

valoa pimeyteen,

rakkautta suurta

sitä tuhlaan ystävyyteen.

Huomenlahja

Muistan kiihkon suuren sen,

kun rakkautemme oli nuori niin.

Vartaloihimme toistemme

vain pukeuduttiin.

Toisimme niin usein kietouduttiin.

Niin aika kulki kulkuaan,

vuoden vieri tiuhaan tahtiin pois.

Sinä kuihduit niin kuin kaktus

erämaan, olit liian sairas elämään.

Ollessasi viidenkymmenen,

tuli vastaasi se nainen kanssa

suuren viikatteen.

Niin lähdit sinä silloin pois.

En sitä silloin voinut tietää

kuinka yksinäinen tieni

täällä olla vois.

Minulla on huomenlahjana saatu

cameekoru, en voi sitä kaulallani

kantaa vuoksi kyynelten.

Laulu vanhanaikainen

Laulun sinulle laulun,

laulun vanhanaikaisen,

jossa kauniit muistot

esiin kaivautuvat,

alta sen kaiken pölyn,

sekä ajan patinan.

Minä vielä muistan sen,

kuinka sinä olit nuorena jo

niin vanhanaikainen.

Laula sinäkin minulle joku

laulu niin vanhanaikainen.

Voimme yhtyä yhdessä

kuoroon, jossa aika

auringonlaskutkin patinoi.

Sielussani menneet vuodet

kirkkaina duurissa, mollissa

vuoronperään soi.

Niin minä laulan,

laulan niin kuin parinsa

menettänyt laulujoutsen.

Ukkini mielessäni viuluansa soittaa.

Kevyesti vie hän kielien yli sen

viulun jousen.

Mummoni banjoon tarttuu hän,

saa siitä aikaan hilpeän sävelmän.

Muistoja mieleeni aika taas

miten tuokaa.

Vanhoista muistoista

minun sieluni saa

sitä ravitsevaa, iloista,

ruokaa.

Laulun sinulle laulun,

laulun vanhanaikaisen,

jossa kauniit muistot

esiin kaivautuvat,

alta sen kaiken pölyn,

sekä ajan patinan.

Alku kaiken kauniin

Alku kaiken kauniin,

uskon ystävyyteen joka

kestää kauan.

Kestää yli huomisen,

kun loimme sen

siteen ystävyyden.

Onni on kun lauluun

rinnallasi samaan

ääneen yhdyn.

Se olet sinä, ken

sytytti minun sieluni lyhdyn.

Nyt keskellä pimeyden,

näen toivon valon kajastavan.

Kaikkien tuhansien ihmisten

joukosta, huomasin vain sun.

Korvissani kuulen vain

nuo ohjeesi, jotka

sinulta saan.

Hymyn tuon, ujon

joka saa minut yhä punastumaan.

Nousen siivilleni

Minä tänään nousen

siivilleni, ne hyvin

voimakkaana kantaa.

Eilen, me särkyneet,

jaksoimme toisiamme

kannustaa.

Sä olet minulle taivas,

mä olen jalkojesi alla maa.

Olen ystäväsi, voin hetkisen

lohduttaa sen, kun tiesi on

liian raskas. Askeleillesi

liian kivinen.

Silti ujouteni alle,

ehkä murrun.

Sanoit minulle : kasvoton olen joukossa

ihmisten.

Toivekkaana

Minä kiusaukseen suureen

lankesin, kun kadultani

löysin enkelin langenneen.

Hän oli mustaenkeli,

päin kapakanikkunoita

lenteli. Yksinäisyys

silloin minua nuiji,

lekoin vasaroin.

Niin kohtasivat yksinäiset

sydämet. Luulivat he

silloin yhdessä muodostavansa

liiton pyhä sen.

Kauppakatu värisytti

katulampun valojaan.

Silloin onni huijasi

minua niin pahoin aikein.

Hän enkeli Lusiferin,

oli mies kaikkein vaikein.

Nyt häntä kammoksun, muistele

en muistoin haikein.

On jälleen aamu laskeutunut

maailman rannan ylle.

Katseeni nostan toiveikkaana

ylös taivaalle.

Kesytön ennen keskipäivää

Kesytön ennen keskipäivää,

kesytön ilman huolta, häivää.

Häntä ei vaivaa hämärä sää,

marraskuu viettejä huutaa lisää.

Niin kuin pilvet verhossaan,

niin minä sieluni verhota saan.

Hämärä käy yli maan,

niin kuin yö usvassaan,

se hiipii hiljaa. Niittää valoa,

kuin tuonen viljaa.

Minä, hiljaa kirjoittamaan

alistun, olen pimeältä

piilossa maassa utopian.

Sinne sillan rakennan,

yli virran kanavan.

Majani rakennan Kirsi Kunnaksen

satujenlehtoon.

Kirjoitan lapsille runon,

tai vauvalle laulun sävellän

unienkehtoon.

On aika luonnonkiertokulun,

se aivoihini teki oikosulun.

Riimit virtaa, soinut, laulut, raikuu.

Sielu rakkautta, kiihkoa haluaa

syntyy sydämelleni lämminpohja,

josta kaikki ulos kaikuu.

Melodia

Sisälläni aavistus uudesta

laulusta pienestä, tai suuresta.

Minä sisältäni kaivan aiheen

tärisevän, tunnen ulos lipuvan

nyt kiihkon värisevän.

Nostan sormet näppäimille

pianon, saan aikaan sävelen

niin kovin vienon.

Nyt se syntyy melodia,

sormet lipuu niin kuin joutsen skaalan

yli. Sisälläni kiihko kasvaa

soittaa vielä, kiihko löytää

syvin onnen syli.

Nyt on tauko, sitten

soitan ihan hiljaa.

Liikkein keinuvin,

kuin tuuli leuto

hyväilisi viljaa.

Annan voiman nousta

vähitellen, äänen

virrata ulos, sisään

niin kuin ohimennen.

Sitten sinut muistan kesken

pianon soiton,

syntyy ääni hellä

niin kuin lämpö aamunkoiton.

Nousee sisälleni tunne kovin

syvä, kasvaa äänenvoima

sekä lämminmielikuva.

Jotain soittooni kaivan

kaunista eilisestä,

ei niitä kauniita muistoja

voi aika pois pestä.

Minä mieleen saan sinut

niin kuin silloin,

lämmön auringon,

ja kajot illoin.

Miten kävelit, miten istuit,

miten harvoin mistään

tulistuit.

Kerran kolmannen, kun

soitan samaa skaalaa,

säteet muistojeni ne

kauniiksi tämän melodian

maalaa.