Tarina

Aallot rakkauden sydämemme ankkuroi,
myrskyn äänet pauhaavat meidät saartoivat.
Ulappa myrskyn kourissa valitti,
ja vaahtopäisinä aallot laivan partaan
yli löi. Niin vilahdukselta näimme
Tuonen lautturin, hän lisäaikaa
pelokkaille, rahakkaille möi.
Ei paikkaa onnellista päällä maan,
ei pilveä kaunista joka värjäisi taivaan purppuraan.

Jään kylmyyteen murtuu sydän paikalleen.
Järven selällä näen höyryävän avoveden.
Saapuu laiva luokse vaanivan avokarin,
se matkan pää on Katamaraanin.
Haaksirikko, huutaa kannella miehistö,
tämä onko matkan päämme,
eikä Pohjoisnavan jäätikkö.
Lauseet itkevät nämä, riennän kaikille kertomaan.
Ainoa ajatukseni on saada tuska katoamaan.

Uskon salaa päivään parempaan,
se utopiaa haihtuvaa onko vain?
Tyhjä sydän lyö rinnassani, rytmiin
hakkaavaan. Pelosta veri päähän nousee,
sinne ahtaasti pakkautuu.
Koskee, kaikki murtuu, kylmä on päivä tänään.
Ei vieläkään näe pelastajaa missään.

Pakkasta, tuulta, kylmää viiltävää.
Vastatuulta raastavaa,
kaulaliinaan kietoudun se hetken lämmittää.
Olenko tässä elämässä se laivarotta viimeinen?