Syksy talven läheisyys saa
minut liikaa ajattelemaan.
Miten pimeys väsymään
taas saikaan, kaipaan
paljon talven valkeutta.
Tunnen hetken vielä
ohi menneen kesän haikeutta.
Olin liian nuorena väsynyt,
uupumukseen hukkunut.
Nyt turhaan odotan
käden lämpimän kosketusta,
halausta ystävän.
Nykyisin noudatan
sydämeni ääntä,
se ehkä joskus on liian hiljainen.
Muistan kuin utuisena unena,
rakkauden, toisen lämpimän sydämen.
Muistan mitenkä paljon rakkautta
kaipasin,ja miten vähän sitä maailma
sai aikaan.
Etsin aina sitä mikä on saavuttamaton,
unohdan mikä on tärkeää,
ja mitä ilman elää voin taas.
Koskaan ehkä en löydä tietä toiseen
ihmiseen, ellet tule puolitiehen
minun polulleni vastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti