Ajattomuuden häävalssi

Aika se hyppäsi ulos uomastaan,
suuteli veli Tuomasta.
Minä virran yli hyppäsin,
Virran Olavin. Niin meri
kuiskasi alla avaruuden kuun.
Tulin hiljaa suureen unien seikkailuun.

Niin hiljaa on tuo aika,
joka tiimalasista pois karkasi.
Kuolema nyt ajattomuuden
kanssa häävalssiin käy.
Viikate nainen hymyilee,
on pysähtynyt aika.
Kohta on marraskuu ja maa 
liian synkkä,sekä harras.
Nukkuu, päivän säteet pois
kaamos ajan yli.
Niin kaipaavat, kirkasta valoa.
Varjoihin 
himmeisiin, kutsuu niitä
yön menninkäisten
pehmyt lämmin syli.