Niin minä olin sielultani
likainen, repaleinen enkeli,
joka selvin päin kapakasta
kapakkaan lenteli.
Minä jotain aina etsin,
koskaan mitään löytänyt en.
Savu sininen täytti sielun
sen likaisen enkelin,
minä päin ikkunaruutuja
lentelin.
Elämääni tuhlasin, heitin
yli olkapääni huomisen.
Minä vältyin kiertämään
loukut rakkauden,
ansoihin lankesin
aina sydämeni särkien.
Missä piilossa oli
kaikki järki sen,
naisen yksinäisen.
Minä hakkasin minun
sydäntäni, niin kuin
likaista pajatsoa hakataan,
saadakseen lantit siitä
irtoamaan.
JEE HE LOVES ME.
Filosofiaa rakastan,
väittelyä kanssa ystävien.
Tiedän sen voima
rakkauden kuiskauksen,
repii vahvimmankin
sydämen.
Minä pyöritän elämääni,
kammesta ruostuneesta,
soi posetiivin ääni.
Olen posetiivari elämän.
Sydän särjetään,
kapakan lattialle
valomerkin jälkeen poljetaan.
Kapakan lattialla ei ole enää
valomerkin saapuessa
kuin sirpaleet.
Tupakkalaki
vei pois kaikki stumpit
jäi vain sirpaleet.
Minä keräsin pois kaikki
sisältäni särkyneet,
sinä saavuit ja liimasit
ne peiliksi rakkauteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti