Äitini
on maa, isä taivaankaari,
siskot,
veljet, sateenkaaren
päällä
ratsastaa.
Helmassasi
yhä valvon äitini maa.
Kunnes
äidin syliin,
joskus
uhrilehtoon
pääsen
lepoon nukkumaan.
Sisälläni
veri saastunutta on ,
hiuksillani
myrttikruunu
kärsimysten.
Joskus
silmissäni hetken
oli
katse pienokaisen.
Maailma
sai pian sammumaan
sen
loisteen, kirkkauden.
Viisaus,
sanat, sydämeeni
istutettiin,
silmiini katse
kaiken
näkevä.
En
vain ole voimiltani vahva,
en ole
tarpeeksi väkevä.
Kyyneleistäni
kasvavat purot
vuorta
alas juoksevat,
ne
maailmaan laaksoihin
tuovat
kauhut katalat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti