Raunioiden takaa nousee taas yksinäinen
pariton kuu. Niin yksinäinen on hän,
joka rakkautta todistaa saa niin monen ystävän.
Ympärilleen katsoo se, ja aistii uuden elämän,
alla taivaankaaren valtavan. Missä olisikaan se
rouva kuu, pallonmuotoinen puna huulinen nauru suu?
Kesä olihan se äsken tässä, mutta kuihtui jo pois.
Lämmin sää, jos se täällä meillä aina olla vois.
Silloin ei kukaan enää kuumaa teetä koskaan juoda vois.
Minä olen kesy kyyhkynen, parvessa ainut
joka en ole parillinen, nokkimis järjestyksessä se viimeinen.
En taas tiedä olenko ollut aina hereillä,
vai meninkö joskus nukkumaan.
Se sama väsymys, sisälläni sijaa etsii, minkä jostain
muistoista eilisen, takaisin kuvasti peili eteisen.
Mieleni sen lyhytlento välissä sanojen toistuvuvien,
siinä onko tie , ja totuus, unelmat eilisen.
Usein yksinäisyys sisälleni kaivaa kuoppaa valtavaa.
Ystävää rinnalleen, kaipaa nainen sanallinen,
silloin kuin lihallisuus jostain vallan kahvasta osaa puristaa.
Outo hypnoottinen tuijotus, sitä kaipaa sisälläni asuva
taivas, sekä rakkauden keinuva maa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti