Luulin joskus löytäneeni
onnen satumaan.
Sitä harhaluuloa, olen
monesti sen jälkeen
joutunut katumaan.
Emme ymmärtää voi
ennen kuin onni
meidän sisällemme
virhesoinnun ankkuroi.
Uusi aamu taas
harteilleni laskeutuu,
ja yön tähdet otsaani hyvästiksi suutelee.
Aamunäänet hiljaisuutta kuuntelee,
pitäisi jo käydä herätä, ylös nousta
aamua kuuntelemaan.
Pari riimiä nyt kirjoitan,
ne horisonttiin lähetän,
ne sieltä lukee hän,
joka elämästä
ymmärtää minua enemmän.
Itsesääliin aio vaipua
kai koskaan en,
onnellinen ole joskaan en.
Hukutan elämäni
kirjoittamiseen, roskaan.
Musiikkia melankolista kuuntelen.
Aamulennon sudenkorennon,
sen kauniin, ja hennon.
Sen kesällä ehkä nähdä
saan. Vain silloin kun,
olen ajatuksillani luona
sinun, minä ihmisenä toteudun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti