Riimien riekaleita, niitä lauseiksi niputan.
Tänään on lippu puolitangossa, surunpäivää
vietetään. Voima loukkauksen saa aseet
teloitukseen nousemaan. Minun painajaisilleni
nauretaan, niitä pilkataan.
Viha, ja rakkaus, elämän ensiapupakkaus,
sitä usein tarvitaan. Taas lekalla rintaani löit,
miehet kasvavat ilman empatiaa.
Siksi niitä naiset alkavat inhoamaan.
Naista pitäisi käsitellä kuin kukkaa,
ei haukkua, huutaa, repiä tukkaa.
Lapsena minä opin kuinka pitää olla näkymätön.
Aikuisena yritin miestä miellyttää, vaikka
kuinka teki liian kipeää, kun loukataan, huudetaan.
Isäni se ei paljoa huutanut, se löi, ja löi,
kunnes mustelmat kylkiluissani kihelmöi.
Sitä se oli minun elämäni, surun paksuviidakko,
josta on päästävä jotenkin läpi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti