Sanani, riimini kieleni soi.
Sanat peräkkäin riimeiksi ankkuroi.
Avoimet haavat valtimoideni päällä,
kuin sieluni stigmat ne kivusta
kirvellen kipunoi.
En menneissä päivissä sitä purppuraa nää.
Kahleitani ei osaa katkaista,
ne kumaraan painavat naisen ryhdikkään.
Vuoria en osaa siirtää,
en kirkkaita tähtiä silmiini loistamaan piirtää.
Jatkuvaa melankoliaa, yksinäisyys
pyörii yön lakanoissaan.
Totuus siitä soditaan, kunnes
taistelukentille yksinäisyyden kaadutaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti