Unessa kuljin läpi nuoruuden huoneen,
ja kynsin hampain nielin verta.
Nyt kaarnalaivan lapsuudesta
vertainnollisesti esiin kaivan.
Sen aalloille kanavani nyt lasken,
kun jäät ovat viimein irti lähteneet.
Purkkiin lasiseen, säilön kaikki
talven kyyneleet.
Kevät kevyesti hellin sormin,
ihoani aurinko silittää.
Pääsiäinen päänsisäisen ukeemin
aivojeni riimikeskukseen virittää.
Pienet lastenjalat paljaina niin tahtoisivat
jo vilistää.
Taikakevään maljan huulilleni nostan,
väistyvän talven pimeyden maljan
juon, näin pimeydelle kostan.
Mitä maailmankuvaa aloimme luomaan,
kaiken sen kummallisuuden
jätän Herran huomaan.
Ajatukseni vien pyhään labyrinttiin,
ne sinne hetkeksi sinne säilön,
kunnes kesän tuulet ne ulos vapauttaa.
Tämän uskon, sekä maailman luomisen
väittelyn, se ajatukseni hetkiseksi
taas vangitsee. Kiirastuleen sieluni
hetkiseksi alistaa. Yli sieluni hetkeksi
lensin niin kuin paha noita,
tunsin pitkänperjantain tuskaa, ja
sieluni kipunoi salamoita.
Jälleen taas takaisin maanpinnalle laskeuduin.
Täällä tänään uin yksityistä hengenkujaa,
se ajatukseni saa kulkemaan taas lujaa.
Kuljen läpi Herran huoneen,
sen ilmapiirin vaistollani tuntea saan,
sen uskon voiman tunnen.
Tänään kaikki nämä maailman tuskat
sieluani, sekä ruumistani näännyttää.
Ei kukaan ateistiksi voi sieluani käännyttää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti