En kuulu niihin ihmisiin jotka
voidaan lokeroida kerroslaatikoihin
kaupunginslummeihin.
Rakkaus se on niin kuin ruoste,
tarttuu pysyvästi kiinni housunlahkeisiin.
Niin me käsi kädessä hetki
hämärän keskellä luisteltiin.
Neiti kevät se pukeutuu harmaaseen
viittaan, valoa tahtoisin hänen vaatteisiin.
Nyt minä olen oudossa unessa sängynpohjalla,
neiti kevät tule minut ylös vetämään.
Maailma sinulle jo niiasin,
polvillani konttaisin, että antaisit
minulle anteeksi eilisen.
Huominen ei saa olla peili sen.
Keskellä olen melankolisen katumuksen.
@ tanninen satu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti