Merensinfoniaorkesteri puhalsi alttotorveensa, täysin
palkein. Aallot löivät voimalla
sinisen sillakaariensiluetteihin.
Merihevoset yhdistivät balettiesityksensä, korkeimpienvaahtopäiden päälle. Suuri
luonnonvoimienmullistus oli alkanut,
syksy puhui alkavaa puheenvuoroaan. Merenneidot
virittelivät sekakuoroaan.
Seireenit olivat valmiina haaksirikkoistenvaralle. Tuuli
puhalsi jäätävästi, sen voima ulottui jopa Pohjois-navalle. Viimeinen
keijukainen, lensi tuulen mukana kietoutuneena kirkkaanpunaisen vaahteranlehteen.
tuntematonmaailma
ja ihmistenaika sekoittuivat, aika tarrautui kiinni maailman viimeiseen
pyrstötähteen.
Minä kirjailija aloitin ylistyksen syksylle, aloin
kirjoittamaan viimeistä kertaa saduntuoksuista tarinaa. Novellia, joka kertoi
toisenlaisesta maailmasta, jonne kuljettiin aikaportin lävitse. Se tie vei
tuntemattomaan. Keskelle galaksien kaasun lämmittämiä, arvaamattomia
tulevaisuuden mustia aukkoja. Se maailma oli ajansyöjien valtakuntaa. Ajansyöjät,
olivat sukua meren seireeneille, uudempi sukupolvi ikuisuudessa eläviä
vamppeja. Uusi tuntematon ulottuvuus täynnä arvaamattomia, yllättäen ilmestyviä
aavemaisia vartaloita. Minä kirjailija olin tervetullut heidän maailmaansa. Sillä he tiesivät, ettei kukaan lukijoistani
uskonut niihin tarinoihin mitä minä heistä kirjoissani kirjoitin. Me maailman
ihmiset olemme kuin riisinjyvät kalliolla paisteessa auringon. Niin turvaton
osamme maailmankaikkeudessa on. Katsoa voit kirjailijan silmiin, siellä voit
nähdä sanoja
tanssimassa syksynsinfonian tahdissa. Rakkautta, vihaa,
heikkoudessa taistelevaa lihaa, sitä kirjailija sisälleen piilottaa. Tahtoo
osata novellin kirjoittaa, sitä hänen
levoton sielunsa salaa odottaa. Kuka kiillottaisi kilven
kirjailijan liian melankolisen ?
Ehkä olen väärässä paikassa keskellä galaksien, minä
syksynsinfonian säveliä tarkkaan kuuntelen. Tunnen rakkautta joka liikaa
satuttaa, kuuntelen meren syksyistä sinfoniaa se tunteeni sanoiksi kirjoittaa.
Liikaa välittämistä, liikaa tunteellisuutta elämä kantaa tai ei. Kaikella on
paikkansa jossain, yksin pyörin sanojeni viidakossa.
Tahdon olla taivaantulia tuijottamassa, paikassa jossa
elämä sykkii valtoimenaan.
Päästän sanani irti, annan riimieni ulos tulla.
Kirjassani tässä, seikkaillaan Perhosen lento, kopisee peltiset siivet sen avaruuden
hyönteisen. Minä näkyjä näen, peltisen humanoidin, kera teknisen käenpoikasen.
Taivaallinen kirkas sotajoukko laservaloineen, kirkkain
seinättömin taloin. Aava avaruus, enkelit avojaloin,
tanssimassa tarantellaa, tai laulamassa jazzintahdissa
hoosiannaa. Mitenkä me sitten
suu pannaan, jo tähti törmää taivaalla karkuteillä
leijailevaan kylpyvannaan?
Oli tähtiä joihin kukaan
ei saanut astua koskaan. Ne olivat näkymättömissä tavallisilta ihmisiltä ,
mutta ne joilla oli enkelin sielu tiesivät niiden olemassa olosta. Siellä
ihminen oli ottanut vastaan sielun kaiken luojalta, jota Jumalaksi kutsuimme.,
Sen joka kutsuivat enkelit isäkseen.. Oli olemassa salaisuuksia joita avaruus
kätki sisäänsä. Kristallien saari, kuolemattomien paikka, jossa ei ollut olemassa
yhtään syntejä säilyi piilossa kaikilta. Ainakin siihen asti, kunnes joku
löytäisi avaimen
kuolemattomiensielujen
laaksoon. Sinne oli tie suljettu seitsemällä aikaportilla,
joidenka jokaisen
edessä seisoi joku kauhea, sukupuuttoon luulluksi kuollut hirviö. Ilmalaivat
jotka olivat erehtyneet kurssistaan ajautuneet pois kursseiltaan koville
pilville kuin karille, muuttuivat kaikkivaltiaan käskystä osaksi avaruuden
kylmää maisemaa. Niiden konehuoneet olivat nyt hiljaisina, katkenneiden
narunpätkien riippuessa kohti maanpintaa. Se joka ei katsonut tarkkaan, ei edes
erottanut paikoilleen seisahtuneita ilmalaivoja. Ne tuntuivat sulautuneen
pilvien joukkoon kuin olisivat kuuluneet sinne jo vuosituhansien ajan.
Todellisuus on vain
unta, jota näkee yhdessä koko maailman ihmiskunta. Ei eilistä kai ollutkaan, ja
huomista ei saavu milloinkaan. Mikä on käsite aika, onko se joku suuri
illuusio, joku kummallinen taika? Tummansinistä samettia on viskattu jonnekin
roikkumaan, siihen liimattu tinatähtiä, kuka oli se noita, joka loitsun luki
viimeisen? Ompeliko hän, vai taikoi avaruuden tähtineen? Olen nähnyt liikaa
unia, ne ovat täynnä värikuvia, joista joskus
on liikaa huvia. Olinko
joskus jossain sadussa, se nainen se Tuhkimo lasikengissään?
Nyt saapui keskiyö, se
pian ohi oli jo, ja sammakoksi jo muuttui prinssini, ja kurpitsaksi vaununi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti