Olen jo unohtanut miltä tuntuu
toinen ihminen, sen kädet, sen silmät,
ja suu, kun hän vierelleni laskeutuu.
Suruani ei kukaan enää sammumaan saa,
kun kukaan ei tahdo sitä edes enää yrittää.
Ahdistus on jo sammuttanut sieluni,
se on enää yksi hiiltynyt rovio.
Rakkaus hehkui, paloi, poltti raivosi,
siitä jäljelle jäi vain hiiltyneet rauniot.
Niin minä joskus elin ehkä pienen nanosekunnin,
maailmankaikkeudessa kiihkeästi hengitin.
Linnunrata se on minulle vai pimeys
suunnaton, poissa kuutamon, tähtienkin valo on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti