Tämä taivas, tämä maa,
kasvattaa horsmaa, koiranputkea katkeraa.
Vielä minä hiukan pihisen, yksinäisyydestä
kuin haaleanlämmin kiuas sihisen.
Yksinäisyys on kuin lapsivettä ympärilläni,
äitimaankohdussa kasvan vielä.
Hetkisen hengittelen napanuoran kautta,
sitten on edessä syntymä, kuolemanlautta.
Tuonenlautalle ei riitä lepoon kaipaavalle vertaa.
En tahtoisi syntyä enää koskaan toista kertaa.
@ tanninen satu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti