Maahan minut löit, siihen lyyhistyin.
Kivusta polvillein, lisää alapäin kaivoin
kuopan eiliseen upottavan tein.
Ei tarvitse todistaa sinun mitään, voit
mennä länteen taikka itään.
En koskaan pysty anteeksi antamaan,
en koskaan onnellisia muistoja meistä
eteenpäin kantamaan.
Istun marraskuunhämärässä, hiljaisuus
pimeydenlauttaa verkkaisesti keinuttaa.
Ulkona on pakkanen, sataa kasvoille
jäätyneitä kyyneleitä. Taivaanrantaan
syntyy purppuraa punaista. Routaa
kasvattaa sisälle sydämeni, kohtua
kohmettuvaa kasvattaa äitimaa.
Kesän taas takaisin palatessa hän
Afroditen tyttären uuden synnyttää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti