Marraskuu musta ja mahdoton,
ei rakkautta leiju missään ilmassa.
Matalapainetta, istuvat variksen aidalla,
lentoon lähtemättä, mitään pelkäämättä.
Synkkää ikävää, pimeän taakse en nähdä saa.
Harmaata harsoa, elämää, kartassa pisteitä
missä asuu ystäviä, ihmisiä ikävissään.
Vieläkö saapuu joku iloinen päivä,
kun ei selässäni paina yksinäisyydentaakka.
Olen täynnä arpia avoimiksi hierrettyjä, lupauksia
petettyjä, tapaamisia joita ei tullutkaan.
Olen yksin piilossa talossa hämärässä,
tahtoisin jo luopua tästä kaikesta.
Suru asuu huoneessani tässä, kotirakennettu
suuressa ikävässä. Se suru sisälläni
aukaisi nuppunsa, puhkesi kauneimpaan kukkaan.
Siitä tuli ruusu, aivan pikimusta, piikkejä
pistäviä täynnä, se kukkii sydäntäni lähellä.
Minä en enää usko mihinkään, muuhun kuin
suruun kaiken lamauttavaan, sydämeni
täynnä uuvuttavaa kaipausta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti