Niin lyhyt ja hento voi olla
ihmisyydenlento,
kuin poutapäivän
sudenkorento.
Sekin on taito saada
sanoista soiva jatkuva poljento,
olemalla hillitty hieman, ja
täysin rento.
Heräämällä oudonpäivän
aamuun ennen kello kuutta,
odottamaan uutta
tulevaisuutta.
Ilma siinä leijuu orpeja
seitsemän, ne laulavat lauluja elämän.
Yksinäisyydessä siinä
matkaani teen, keitän kahvin,
sen jälkeen sukellan
maailmaan nymfin seitsemän.
Tiistain hiekka tiimalasissa
elämän, minä tahtoisin
sydänystävän. Käteeni
tarttuvan menninkäisen,
luolasta kallion itäisen. En
tahdo olla se päivänsäde
viimeinen, vaan pimeydenprinsessa, jakaa rakkauden
kanssa menninkäisen
itsepäisen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti