Muutaman talvikuukauden päästä
herään taas kevääseen. Nimesi
silloin kirjoitan vanhanpajupuun kylkeen.
Elämä se löytyi sivulta riettaan lukemiston.
Minun unelmiin nousi hän, joka on
toive monen muunkin ystävän.
Minua saa rakastaa, ei minua enää
syöstä melankolianpimeyteen.
Minä kaikesta siitäkin, runon teen.
Riemua, ja kyyneleitä, ne kaikki
kulkevat samoja polkuja, leveitä valtateitä.
Kyllä kai minua voi rakastaa, vaikka
sainkin tämän sanoista pulppuavan pään?
Sitä kuulostelemaan tänään jään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti