Yksinäni kirjoitan, säveltä odotan tähän sanojeni poljentoon.
Aatoksissani aamuin, illoin on
rohkeidensanojenmies, joka ei pelkää rakkautta.
Sisälläni kannan liian paljon pimeyttä,
sinä yhdellä päivällä luonani maailmassa;
saat auringon kuukausiksi sisälleni loistamaan.
Saat riimejä, sointuja, minun sisältäni ulos tanssimaan.
Aikojen halki näin runoni sisältäni ulos pulppuaa.
Mykkiä huutoja pimeydestä, niitä marraskuu sisälleni teet.
Ei sammuttaa äitimaa voi huuliltani pulppuavaa tarinaa,
se on viikatemiehentyö sitten, kun sammuu taivaalta
minun tähteni. Silloin kukaan ei itke minun tähteni,
joku jossain maailmassa kuiskaa vaan, hän eli, ja kuoli
tuhansia runoja jonnekin avaruuteen riippumaan loi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti