Vaikka vielä naisen sydän lyö,
elämänlaidasta kiinnipitäminen
siinäpä on suurin työ.
Koditon tämä maailmani on onni,
tie musta eteenpäin kulkuani vie.
On kauniit tunteet kuolleet pois,
rakkaus raskaana taakkana
sisälläni, se liikaa painaa
tunne tukahduttamaton.
Minä liekkejä kohti uhmakkaasti
vain eilispäivän kuljin.
Niin monta viileään rauhaan vievää
ovea näin niihin uhmakkaasti kurkistin;
ja heti edessäni suljin.
Tästä kaikesta jäi sisälleni
vain kaipuu kytevä, ja tuska viimeaikainen.
Kurkistin hetken pyhään labyrinttiin,
siellä näin uskon vahvan, ja toivon torjuvan.
Niin siellä lepatti se käryävä toivon liekki,
siihen itseni polttaa sain.
Siitä nyt muistona on kiirastuli,
sekä nenänokinen.
Minä siitä opin toki sen,
tämä maailma on liian raakapaikka.
Nyt käsissäni surusta valittaa balalaikka.
@ tanninen satu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti